Valtamedian rakentama kuva ADHD-suhteista on yksipuolinen ja ankea

”ADHD:sta kärsivä osapuoli saattaa tylsistyä, kun ensihuuma on ohi” tai ”ADHD:n kanssa mikään päivä ei ole samanlainen kuin toinen, elämä on yhtä seikkailua” tai ”ADHD-henkilön suhteet päättyvät suuremmalla todennäköisyydellä eroon”.

Kuinka moni ADHD-piirteinen itse tunnistaa nämä median toistamat kuvaukset? Pikaisella kyselyllä kävi ilmi, ettei kovin moni.

Ystävänpäivän kunniaksi haluamme nostaa esiin moniulotteisempia tapoja tarkastella ADHD-suhteita, ja ihmissuhteita yleensä, nepsy-kokijoiden äänellä.

Meiltä on pyydetty avauksia erityisesti aiheesta naisten ADHD. Tämä teksti olkoon siis myös ensimmäinen nais-oletetuille omistettu rakkauslaulu nepsyyden monimuotoisuudesta.

Tässä artikkelissa neljä eri-ikäistä ADHD-naista jakavat ajatuksiaan ihmissuhteistaan – parisuhteista, yksinolosta ja monisuhteisuudesta.

Mietimme myös minkälainen on hyvä suhde, ja kuka sen lopulta määrittelee.

Kuka määrittelee millainen on hyvä ihmissuhde?

Vastaus on helppo ja kovin vaikea – sinä itse määrittelet itsellesi sopivan suhteen mallin.

”Yhteiskunta paineistaa tietynlaiseen suhdeajatteluun. Sellaiseen, missä oikea asetelma on kaksi ihmistä, yksi koti, lapsia ja läpikotaisin, iänkaikkisesti jaettu elämä.” Näin tuumaa Emmi Lönnqvist, EMootion toimari ja nepsy-asiantuntija.

Näitä raameja ovat alkaneet kyseenalaistaa niin nuoret kuin vanhemmatkin. Nepsyillä kyseenalaistaminen on kuitenkin harvemmin kapinointia, ja useammin ihan rehellistä hukassa oloa.

EMootion erityisasiantija Merja Koskinen puhuu elämänkaarellisesta erilaisuuden kokemuksesta.

Ihmisen perustarve on kuulumisen tunne, hyväksytyksi tuleminen sellaisena kuin on.

Kun koko elämänsä on saanut sanallista ja sanatonta palautetta siitä, ettei osaa käyttäytyä oikein tai sanoa oikeita sanoja, ei niitä sanoja löydy silloinkaan, kun pitäisi kertoa itsestään ja omista tarpeistaan.

Näitä tarpeita ei usein osaa edes tunnistaa, koska kontrasti sen välillä, mikä tuntuu omalta ja ”miten kuuluisi olla” on niin suuri. Silloin hukassa on helposti niin sukupuoli- kuin seksuaali-identiteettikin.

Mutta mistä sitten tietää millainen suhde on itselle sopiva?

Elämällä, sanoo Merja. Pitää oppia tuntemaan ja hyväksymään itsensä ja tarpeensa ajan kanssa; tutustua erityisesti omiin kuormitustekijöihinsä ja siihen, kuinka paljon sosiaalisuutta on itselle tarpeeksi.

Samalla pitää oppia hyväksymään oma keskeneräisyytensä. Me kaikki muutumme jatkuvasti. Sen sijaan, että identiteettiä yrittää rakentaa liian tiukkojen raamien sisään, itseensä tutustumisesta on hyvä tehdä jatkuva harrastus.

Vain itsensä tuntemalla voi oppia sanoittamaan omia tarpeitaan toisille, ja vain sanoittamalla on mahdollisuus rakentaa yhteisymmärrys ja yhteinen kieli, jonka avulla tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Ja vain itsensä tuntemalla voi ymmärtää, millainen suhteenmuoto tai seksuaali-identiteetti on ominta. Sitä kun ei lopulta kukaan voi määrittää toisen puolesta; se ymmärrys voi tulla vain sisältä käsin.

Erilaisia ihmisiä erilaisissa suhteissa

Marialla ja Vilmalla on molemmilla nepsy-diagnoosi ja avioliitto, jota he kutsuvat turvalliseksi. Moona ei halua jakaa kotiaan kenenkään kanssa, ja nauttii yksinolosta yhtä paljon kuin suhteista. Milja ja Petteri löytävät yhteisen kielen introverttiydestä, vaikka toinen on nepsy ja toinen nentti. Inkan suhteessa on sydänkumppanin lisäksi aika ajoin muitakin osapuolia.

Kukin haastateltavista on saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisiällä, ja käynyt läpi melkoisen identiteetinmääritys-mankelin esimerkiksi Oma Väylä -kuntoutuksessa tai psykoterapiassa. Kaikkien nimet on muutettu aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi.

Aikuisiällä saatu diagnoosi haastaa identiteettiä monilla tavoin. Eletty elämä on usein tuonut mukanaan valtavan määrän maskeja ja selviytymiskeinoja, joiden taakse piiloutua, kun omaa erilaisuuttaan ei vielä ymmärrä.

Mitä tapahtuu, kun maskit alkavat haalistua, ja itsensä hyväksyy sellaisena kuin on? Siitä alkaa matka kohti omannäköistä elämää.

Yksin – tärkein suhde on suhde itseeni

Moona vihaa sanaa sinkku. Se kuulostaa välitilalta, ajalta, jolloin suhteiden välissä etsitään uutta suhdetta. Kuin yksinolo ei riittäisi hyvän elämän elämiseen.

Hän kuvailee itseään monessa mielessä tyypillisenä nepsynä – levottomana, uteliaana, hajamielisenä, empaattisena, vankkumattoman rehellisenä ja täysin sokeana vihjailulle.

Jokaisen suhteen alussa hän kertoo, ettei haaveile yhteen muuttamisesta tai äitiydestä. Lähes jokainen suhde alkaa kuitenkin rakoilla viimeistään vuoden kohdalla, kun käy ilmi, että hän tarkoitti, mitä sanoi. Usein vasta-argumenttina on, että ”kyllähän sun mielen olisi pitänyt jo muuttua, kun meillä on hyvä suhde, ja näitä asioita nyt vaan kuuluu haluta.”

Keski-iän lähestyessä elämä on tuonut eteen monta eri mittaista ja muotoista suhdetta, ja yhden avoliiton, joka jätti jälkeensä paljon kysymyksiä.

”Vaikka suhde oli hyvä, nuo vuodet olivat elämäni ahdistavimmat. Oma tilani oli olematonta, ja tarpeemme sen suhteen täysin päinvastaiset. Tuolloin minulla ei ollut ajatustakaan nepsyydestäni, yritin vain muokkautua väkisin siihen, mitä luulin, että pitää haluta, ja lopulta se johti täydelliseen uupumiseen.

Olisin halunnut jatkaa suhdetta, mutta kumppanini koki yhden asunnon vaihtumisen kahteen niin täydellisenä epäonnistumisena, että erosimme.

Olen miettinyt näitä elämiimme sanattomasti rakennettuja askelia usein tuon jälkeenkin. Miksi niitä voi kulkea vain yhteen suuntaan?

Eikö suhde olisi terveemmällä pohjalla, jos se perustuisi kunkin elämänvaiheen todellisiin tarpeisiin sen sijaan, että edetään järjestyksessä jonkun muun laatiman käsikirjoituksen mukaan?”

Aikuisiällä saatu ADHD-diagnoosi selkeytti paljon, ja toi mukanaan myös paljon surua. ”Jos olisin tiennyt, olisin voinut osata paremmin.”

Kirjavasta suhdehistoriastaan huolimatta Moona ei koe epäonnistuneensa suhteissaan. Kussakin on toimittu niin hyvin kuin sillä hetkellä on osattu.

Diagnoosi on saanut myös tarkastelemaan ihmissuhteita ja omaa käsitystä hyvästä suhteesta.

Moonalle hyvä suhde on sellainen, jossa molemmat ovat aidon uteliaita erilaisuuksistaan. Luottamus rakentuu hyväksytyksi tulemisen tunteesta ja siitä, että saa tuntea kaikki tunteensa. Ja siitä, että kun niitä yrittää sanoittaa, toinen kuuntelee ja kysyy olettamisen sijaan.

Suhteen laatua hänelle sen sijaan ei määritä suhteen pituus, toisen sukupuoli tai se, kuinka monta ihmistä suhteessa on. Ja viimeisenä tärkeyslistalla ovat ne perinteiset stepit avioliitosta asuntolainaan.

Yksin ollessaan Moona kokee olevansa onnellinen. Vaikka läheisyydenkaipuu välillä käy kylässä, hän ei koe elämästä puuttuvan mitään. Yksin ollessa pääsee nauttimaan asioista erilailla, elämään omannäköistä elämää ilman kompromisseja. 

Ja jos eteen tulee mielenkiinnon herättävä ihminen, suhde voi kestää hetken tai lopun elämää – sen näkee vasta elämällä.

Teini-ikäiselle itselleen hän lähettäisikin seuraavan viestin:

”Et tule koskaan olemaan valmis. Identiteettisi, tarpeesi ja uskomuksesi tulevat muuttumaan ja kasvamaan läpi elämän, ja se on ihan ok. Tulet aina olemaan erilainen kuin moni ympärilläsi, ja se on lopulta suurin vahvuutesi, vaikkei se juuri nyt siltä tuntuisikaan.

Tärkeintä kaiken muutoksen keskellä on opetella tuntemaan itsensä aina uudelleen, ja luottamaan siihen, mitä keho kertoo. Sinä tiedät parhaiten, mikä sinulle on hyväksi, ei kukaan muu.”

Kaksin – yhteiset haasteet auttavat hyväksymään myös niitä piirteitä, joita ei toisessa ymmärrä

Maria ja Vilma ovat olleet yhdessä viisi vuotta. Yhteisen kodin keittiön seinää koristaa suuri värikoodattu kalenteri, jossa vihreä kertoo Marian menoista, keltainen Vilman. Punainen tarkoittaa yhteisiä menoja, sininen koiran hoitoa. Samanlainen jaettu kalenteri löytyy molempien puhelimista.

Yhteistä eloa oli takana pari vuotta, kun Maria hakeutui ADHD-testeihin. Äiti oli nostanut asian esiin jo lapsena, mutta neuvolassa päätettiin jäädä tarkkailemaan tilannetta, eikä asia edennyt ennen omaa aloitetta aikuisena.

Kyselyitä täyttäessä Maria huomasi, että moni piirre tuntui tutulta myös vaimon kohdalla. Marian kannustuksesta Vilma hakeutui testeihin, ja sai ADHD-diagnoosin autismipiirtein.

Vaikuttiko diagnosointi yhteiseen elämään? Marian mukaan vain hyvällä tavalla.

”Piirteet ovat olleet kummallakin alusta asti, joten sinänsä mikään suhteessamme ei muuttunut. Diagnoosien saaminen on kuitenkin lisännyt ymmärrystä puolin ja toisin.”

Diagnoosi toi kuitenkin tullessaan halun rakentaa parempaa suhdetta myös itseensä. Tätä Maria on tehnyt viime vuodet esimerkiksi psykoterapiassa.

”Minulla on vahva käsitys siitä, kuka olen, mutta minun on toisinaan vaikea hyväksyä tiettyjä piirteitäni ja toimintamallejani. Tällä hetkellä yritän opetella rakastamaan itseäni kaikkine vikoineni ja puutteineni.”

Kahden nepsyn arki on täynnä sumplimista, joita neurotyypilliset eivät välttämättä kohtaa.

Suhteen alussa molemmilla oli vaikeuksia puhua omista tunteistaan avoimesti toiselle. Välillä se johtui siitä, että oli vaikea edes tunnistaa tunteitaan, ja aiemmat väärinymmärretyksi tulemisen kokemukset olivat opettaneet jopa pelkäämään ajatustensa jakamista.

Molemmilla on haasteita toiminnanohjauksen kanssa, mikä näkyy aloittamisen vaikeutena ja suunnittelun haasteina. Esimerkiksi siivoaminen, viikon ruoat ja koiran ulkoilutusvuorot pyritään kalenteroimaan yhdessä sunnuntaisin, jotta hommat hoituisivat.

Keskittymisen haasteet puolestaan näkyvät avoimina kaapinovina ja hukattuina tavaroina, kun muisti toimii kummallakin miten sattuu.

Lisäksi Vilma kuormittuu valoista ja äänistä paljon herkemmin kuin Maria, ja oman tilan tarpeet pitää yhteisessä kodissa ottaa huomioon tietoisesti ja selkeästi sanoittaen.

Haasteisiin keskittymisen molemmat kokevat kuitenkin turhaksi. Jokaisella pariskunnalla on todennäköisesti omanlaisensa vaikeudet, kun tavarat kannetaan saman katon alle.

Alusta asti on haluttu keskittyä siihen, missä voi kasvaa paremmaksi. Tunnetaitojen opettelun kanssa on tehty tietoisesti töitä, ja on myös opeteltu muistamaan, mikä on tärkeintä – toiselle haluaa kuitenkin aina hyvää, riidankin keskellä.

Myös omaa epätäydellisyyttä on opeteltu sietämään. Aina ei tarvitse löytää oikeita sanoja tai käyttäytyä moitteettomasti, mutta tärkeätä on pystyä pyytämään anteeksi ja muuttamaan omaa toimintaa, jos sillä loukkaa toista.

Tärkeimmäksi molemmat kokevat avoimen keskustelun yhteisen opettelun, ja sen, että yrittää ymmärtää toista, vaikkei tietäisi täysin, miltä toisesta tuntuu.

Ja näitä periaatteita selvästi on myös noudatettu suhteessa, jota molemmat kuvaavat turvalliseksi, lämpimäksi ja hauskaksi.

Mitä haluaisit siis sanoa teini-ikäiselle itsellesi, joka pohtii identiteettiään ja ihastumisiaan, Maria?

”Ole rohkeasti oma itsesi. Ne ihmiset, jotka tekevät sinulle hyvää, hyväksyvät sinut kyllä sellaisena kuin olet.”

Kaksin – tasapaino löytyy, kun roolit rakentuvat omien vahvuuksien ympärille

Kun puhutaan ADHD:n tuomista haasteista ihmissuhteisiin, Milja kokee testanneensa koko sarjan. On juostu impulssien perässä muista välittämättä, tapeltu aloittamisen vaikeudesta ja hommien kesken jättämisestä, sekavasta vuorokausirytmistä, unohtelusta, ja siitä, ettei osaa lukea rivien välejä tai tulkita aina oikein toisen ilmeitäkään.

Osittain kai siksi piirteisiinsä terapiassa paremmin tutustunut Milja hyppäsi suoraan syvään päähän Petterin tavatessaan. Hän kertoo olleensa hyvin avoin omista haasteistaan, ja esitteli heti kättelyssä ”huonot puolensa”, ettei kumpikaan tuhlaisi aikaa sen selvittämiseen, mitä maskien takaa todella lopulta paljastuu.

Se kannatti. Pariskunta on ollut yhdessä viitisen vuotta, tavarat on kannettu yhteiseen kotiin ja häissä valssattiin Miljoonasateen Voipallon tahtiin.

Milja puhuu kauniisti omien vahvuuksien löytymisestä keskustelun kautta, ja niiden hyödyntämisestä arjen pyörittämisessä.

Esimerkiksi neurotyypilliselle Petterille ominainen tapa järjestellä ja suunnitella asioita tasapainottaa Miljan jatkuvaa unohtelua ja suunnittelun haasteita. Milja puolestaan tuo yhteiseloon keveyttä.

”Huolettomuuden ollessa välillä myös heikkous, on se myös vahvuus. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa liian vakavasti eikä elämästä tarvitse tehdä väkisin hankalaakaan, kunhan elämänhallinta pysyy käsissä.

Olemme tässä kumppanini kanssa tasapainottavat vastavoimat, hän on se järjestelijä ja huolehtija, oma huolettomuuteni taas tuo tietynlaista rentoutta ja keveyttä arkeen.”

Kommunikointiin on rakentunut yhteinen kieli myös sen kautta, että molemmille oman tilan saaminen on todella tärkeää.

”Kun molemmat ymmärtää sen oman tilan tarpeen, niin toisen läsnäolo ei vie energiaa tai häiritse, vaan voidaan yhdessä makoilla omissa sohvan nurkissamme ihan hiljaa vaikka kokonainen päivä, silleen yhdessä itseksemme,” Milja kuvailee.

Juuri nyt pariskunta elää todeksi suhdetta, jota kutsuvat avoimesti keskustelevaksi, vahvaksi tiimiksi. Matka ei tietenkään ole ollut pelkkää pumpulia täynnä. On vaadittu paljon rajanvetoa, keskustelutaitojen opettelua ja epäonnistumisten sietokykyä, että tähän pisteeseen on päästy.

Siitä Milja on ylpeä, että oli kummalla tahansa, tai molemmilla, vaikeaa, toista ei ole koskaan jätetty yksin. On tuettu läpi hyvien ja huonompienkin aikojen, sellaisena kuin kumpikin on.

Teini-ikäiselle itselleen hän kertoisikin nyt, että ”antaa palaa vaan, mutta älä ikinä anna kenenkään painaa sua alaspäin ja kaikkeen ei pidä suostua. Pidä kiinni itsestäsi.”

Monisuhteisuus – omannäköinen elämä pakottaa avoimeen keskusteluun myös hyvin vaikeista tunteista

Kun Inka oli nuori, hän haaveili perheestä, omakotitalosta ja tulevaisuudesta hyvän kumppanin kanssa.

Kaksi ensimmäistä pitkää suhdetta päättyivät kuitenkin eroon, koska Inka ihastui toiseen. Erojen taustalla ei ehkä päällimmäisenä ollut itse uskottomuus, vaan se valtava syyllisyyden tunne, joka toiseen ihastumisen tunteesta nousi.

Inka koki velvollisuudekseen päättää parisuhteet, koska uskoi vahvasti, että suhteessa tulee olla vain kaksi henkilöä, ja hän oli epäonnistunut ihmisenä, kun ei osannut uskomustensa mukaisesti elää.

Kolmaskin pitkä suhde oli lähellä kariutua suhteen ulkopuolisiin henkilöihin, ja Inka oppi taas, ettei hyvässäkään parisuhteessa oleminen suojaa muihin ihastumiselta. Ihastumisen hän koki olevan väärin ja että tunne piti tukahduttaa. Hän päätti siis, ettei luovuta.

”Päätin, että muutan itseäni, jotta voisin elää sellaista elämää, joka oli mielestäni oikein. Tämä sujuikin useita vuosia ja samalla tulin äidiksi ja sain kaksi ihanaa lasta.”

Suhteen edetessä maailma alkoi kuitenkin muuttua ympärillä. Lähipiirissä alettiin puhua avoimemmin omista suhteista, ja Inka muistaa hämmentyneensä, kuinka yleistä pettäminen oli. Myös mediassa ja someissa alettiin nostaa esiin erilaisia näkökulmia romanttisiin suhteisiin, kuten avoimia suhteita ja monisuhteisuutta.

Lopulta ensimmäiset keskustelut avoimista suhteista käytiin kumppanin kanssa juuri kokemusartikkelin rohkaisemana. Keskusteluja käytiin pitkään ja monelta kantilta, mutta yhteistä pohjaa ei löytynyt, ja edessä oli ero.

”Huomasin, etten voi enää sulkea pois sitä osaa minusta joka olen. Ymmärsin, että monisuhteisuus on osa minua, eikä sitä voi ottaa pois vaikka olisin vain yhden ihmisen kanssa suhteessa.

Tavatessani nykyisen kumppanini kerroin jo tapailun alkuvaiheessa toiveestani elää avoimessa suhteessa. Hänelle aihe oli vieras, mutta kertoessani toiveistani hän halusi oppia elämään kanssani sellaisena kuin olen.

Suhteemme alkuvaiheessa aloin myös tapailla uudelleen ihmistä, johon olin aiemmin ihastunut. Kertoessani tästä kumppanilleni hän sanoi: ”En halua rajata sinua.” Ja silloin ensimmäistä kertaa tuntui, että tulin hyväksytyksi sellaisena kuin olen.”

Kumppanuus, jota Inka kuvailee sanalla sydänkumppanuus, on syventynyt yhteisen matkan myötä. Molemmat kokevat, että voivat kasvaa tyylillään ja tulla hyväksytyiksi juuri sellaisena kuin ovat.

Suhteen hyvinvoinnista pidetään kiinni keskustelemalla säännöllisesti suhteen rajoista ja sopimuksista.

”Monisuhteisuus vaatii avointa keskusteluyhteyttä myös vaikeista tunteista. Se tarvitsee rehellisyyttä kaikkien ihmisten kesken, ja siinä tulee sietää omaa keskeneräisyyttä. Monisuhteisuudessa kaikki tilanteet ovat uusia eikä mitään sääntöjä tai oletuksia suhteessa olemisesta tule ulkoapäin.”

Monisuhteisuutensa hyväksyminen on ollut prosessi, jonka Inka kokee muistuttavan paljon nepsy-kokemusta: itseään joutuu jatkuvasti selittämään, ja tunne erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta on jatkuvasti läsnä.

Monisuhteisuus koetaan myös ympäristön puolelta vapaaksi arvostelun kohteeksi, ja Inka on läpikäynyt vaikean kokemuksen tärkeän ystävyyssuhteen päättymisestä, kun toinen ei pystynyt hyväksymään, että rakkauteen voi kuulua useampi osapuoli.

Silti, vaikka hän kokee ympäristönsä pitävän itseään nyt vieläkin erilaisempana, itse hän tuntee olevansa vihdoin sitä, mitä voi kuvailla sanalla tavallinen. Sitä se kai on, kun vihdoin alkaa elämään elämää omalle tuntuvalla tavalla.

Inkan terveiset teini-ikäiselle itselleen ovatkin melkein samat kuin mitä hän toivoisi maailmassa näkevänsä enemmän tänäkin päivänä:

”Toivoisin, että jokainen saisi rohkeutta elää omannäköistä elämää ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi selittää itseäni tai kantaa syyllisyyttä siitä millainen olen.”

Kaipaatko apua oman identiteettisi ymmärtämiseen?

Sekä Oma Väylä -kuntoutuksessa että terapiassa tavoitteet kulkevat usein linjassa myös hyvien ihmissuhteiden perusteiden kanssa – opetellaan tuntemaan itsensä, tarpeensa ja arvonsa, ja sanoittamaan ne.

Tutustu palveluihin & hae mukaan:

Oma Väylä -kuntoutus 16–29-vuotiaille nepsynuorille

Ratkaisukeskeinen terapia – kaikenikäisille itseensätutustujille

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270