Suomen yhdenvertaistava koululaitos oli vielä 1990-luvulla maailmanlaajuisesti tunnettu menestystarina. Suunta on muuttunut nopeasti.

Liian suuret luokkakoot, avotilojen ongelmat ja liian vähäiset resurssit opetuksen suunnitteluun, toteutukseen ja samalla inklusiiviseen yksilön tukemiseen ovat nykypäivää otsikoissa.

Samaan aikaan alakouluikäisten neuropsykiatrisen oireilun tutkimuslähetteiden määrä on tuplaantunut. Vuonna 2019 6–13-vuotiaille lapsille lähetteitä kirjoitettiin 66 000 kappaletta.

YLE:n artikkelissa Oulun yliopistollisen keskussairaalan lastenpsykiatrian yksikön apulaisylilääkäri Päivi Lindholm toteaa, että ”kyse ei ole välttämättä siitä, että lapset olisivat yhtään sen erityispiirteisempiä kuin aiemmin. Sen sijaan lasta ympäröivä yhteiskunta ja aikuisten lapsille asettamat vaatimukset ovat muutoksessa.”

Erityisnuorisotyön koordinaattori Tuomas Perkiö pohtii huhtikuun 2022 Rohee-lehdessä myös nepsy-nuoria koskettavia syrjäytymisen tekijöitä näin: ”Nykypäivän koulumaailmassa pitää liian nuorena ottaa vastuu omasta oppimisestaan, olla aktiivinen ja kerätä itsenäisesti tietoa. Tällainen pedagogiikka korostaa lasten välisiä eroja osaamisessa ja oppimisessa.”

Samoilla linjoilla kulkevat Lindholminkin ajatukset: ”[Uuden opetussuunnitelman] korostaman itseohjautuvuuden ja yhdessä oppimisen tulkinnat ovat kuitenkin johtaneet tilanteeseen, jossa erityisesti itseohjautuvuuden sekä sosiaalisten vuorovaikutustaitojen osalta liian nuorilta odotetaan kovin paljon.”

Ilmiö huolettaa luonnollisesti myös työelämäasiantuntija Anu Saarta. Anun omassa asiakaskunnassa on nähtävissä yleinen trendi, joka puhuu karua kieltä myös tilastojen vinoumista – suurin osa tytöistä on saanut nepsy-diagnoosin vasta päälle parikymppisenä.

Lapsena todennettuun diagnoosiin ja sen mahdollistamiin tuki- & kuntoutusvaihtoehtoihin eivät siis kaikki voi tukeutua. Omien toimintamallien tuetun oppimisen puuttuessa on helppo ajautua vaikeuksiin tasapäistävän systeemin kanssa. Seurauksena voi olla pahimmillaan syrjäytyminen ja itsetuhoisuus.

Koulumaailman kipukohdat ovat Anulle tuttuja. Ennen yrittäjäksi ryhtymistä hän toimi luokanopettajana ja erityisluokanopettajana. Nykyään hän tarkastelee ongelmia toisesta näkökulmasta lyhytterapeuttina, nuotti-valmentajana, nepsy-valmentajana ja -kouluttajana.

Anun toteuttamissa oppilaitosten henkilökunnalle suunnatuissa koulutuksissa pohditaan ratkaisukeskeisellä otteella tapoja, joilla nuori voidaan kohdata yksilönä työn raameissa.

Toisin sanoen koulutuksessa opetellaan, kuinka vuorovaikutuksessa kaikenlaisten oppijoiden kanssa voidaan kehittyä ja tukea toista ilman, että oma työkuorma kasvaa entisestään.

Kohtaamisen pohjana on avoin vuorovaikutus, koulussakin

Koulutusjärjestelmä on hitaasti muuttuva kompleksi. On sääntöjä, rutiineja ja opetussuunnitelma, joita tulee noudattaa. 

Hitaasti pyörivien rattaiden keskellä Anu korostaa kuitenkin, että toisen kohtaaminen ja avoin vuorovaikutus ovat elämäntaitoja, joilla systeemiä voi kukin osaltaan muokata. Niiden avulla tuetaan niin nepsy-nuorten kuin muidenkin oppimisprosesseja.

Ja ihan niinkuin mikä tahansa muukin taito, näitäkin pitää harjoitella oppiakseen.

Etenkin suurissa koululuokissa jokaisen huomiointi vaatii suunnittelua ja tietynlaiseen ei-tietämisen tilaan uskaltautumista. Päivät pitää osata jäsentää niin, että niihin jää aikaa myös tutustumiselle ja turvallisen ilmapiirin luomiselle.

Yleistyvä ajatus onkin se, että nuorelta vaaditaan koulukypsyyttä, mutta entä oppilaitoksilta? Myös koulutusorganisaation olisi hyvä aika ajoin kysyä, mitä meidän pitäisi tehdä, että me osattaisiin kohdata nuori.

Nepsypiirteiden tunnistaminen on ensimmäinen askel kohti ymmärtämistä ja rakentavaa vuorovaikutusta. Emme aina osaa kiinnittää huomiota asioihin, jotka eivät ole meille tuttuja. Käyttäytymismallit voidaan myös tulkita pelottavina tai epäkohteliaina, jos ne poikkeavat omistamme.

Tärkeää on kuitenkin ymmärtää, että edes nepsyasiantuntija ei ole ajatustenlukija.

Parhaat vuorovaikutus- & kohtaamisen käytännöt luodaan aina yhdessä. Ja niiden perustaksi vaaditaan tunne siitä, että toisen seurassa tulee kuulluksi ja nähdyksi tuomitsematta.

Ensimmäinen neuvo on siis yksinkertaisin, ja samalla vaikein: kysy, älä oleta.

• Kysy, miten sinä tämän asian näet?
• Kysy, miten voin olla tukenasi paremmin?
• Kysy, miten opit parhaiten? Ja jos et vielä tiedä, mistä haluaisit aloittaa kokeilemisen?

Ja jos nuorella tuntuu olevan vaikeuksia löytää vastauksia, voit auttaa sanoittamisessa antamalla hänelle erilaisia vaihtoehtoja, joista hän voi valita.

Loppujen lopuksi nepsy-nuorten kohtaamisessa ja tukemisessa on siis kyse äärimmäisen yksinkertaisista asioista. Sellaisista, jotka monelta meiltä unohtuvat arjen pyörteessä. Pienen pienten hetkien varaamisesta läsnäololle. Kysymysten esittämisestä ja vastausten kuuntelemisesta. Toisen arvostamisesta ilman arvostelua.

Kuuntele minua, ja muita toiveita nepsy-nuorilta aikuisille

Anu Saari toimii EMootion työelämäasiantuntijana nepsy-nuorille suunnatussa Oma Väylä -kuntoutuksessa. Kuntoutuksen nuorten kanssa keskustellessa esiin nousevat usein samat teemat koulumaailman suhteen.

Alta löydät ajatuksia siitä, mitä (nepsy-)nuori toivoisi koulumaailman aikuisilta, erityisesti opettajilta. Kunkin otsikon alta löydät myös Anun vinkit, miten opettajat ja kuka tahansa muukin voi alkaa näitä kohtaamisia harjoittelemaan.

”Ota aikaa meihin tutustumiseen”

Tarkkaavaisuuden ja oppimisen haasteiden lisäksi esimerkiksi aistiherkkyydet ovat osa monen nepsy-nuoren todellisuutta. Nuorella voi kuitenkin olla vaikeuksia tunnistaa omia herkkyyksiään, varsinkaan jos kukaan ei koskaan kysy, miltä tämä tuntuu ja minkä koet kuormittavaksi.

Usein nuorten toive onkin se, että otettaisiin aikaa heihin tutustumiseen.

Käytännössä tämä voi luokkatilanteissa näyttää siltä, että opettaja optioi 5–10 minuuttia tunnin alusta luokan kanssa jutteluun.

Tunnin alun keskusteluhetkiä voi alkaa harjoittelemaan kesken vuodenkin, ja ne voi käynnistää esimerkiksi kysymällä, mitä tänään kuuluu? Onko jollakin jotain aihetta tai asiaa, mistä haluaisi keskustella? 

Kysymykset voi muotoilla niin, että vastaukset voi antaa myös eleillä esimerkiksi näyttämällä peukkua ylös, sivulle tai alas. 

Tiimiytymistuokiot voidaan toteuttaa myös pienryhmissä tai pareittain, jolloin ajatusten jakaminen on toisille nuorille helpompaa kuin koko ryhmän kesken. Tällöin opettaja voi kierrellä luokassa kyselemässä kuulumisia pienemmiltä porukoilta.

Rutiiniksi muodostunut kuulumistenjako luo turvallisen ympäristön nuorille purkaa tunteitaan. Se myös välittää kuvan siitä, että opettaja on aidon kiinnostunut nuorten elämästä.

Luottamussuhteen synnyttyä nuoren on myös helpompi alkaa purkamaan omia tunteita ja kuormitustekijöitä turvallisen aikuisen kuunnellessa. On hyvä myös muistaa, että saatat olla ainoa turvallinen aikuinen, jonka nuori kohtaa päivänsä aikana.

”Tarjoa mahdollisuus löytää omat oppimisen tavat”

Valitettavan usein törmää vieläkin ajatukseen, että luokassa kaikki ylimääräinen pitää laittaa pois, jotta voi keskittyä opiskeluun.

Nepsy-nuorten kohdalla keskittyminen kumpuaa usein kuitenkin täysin erilaisista asioista kuin paikallaan hiljaa istumisesta.

Anu on ihastunut ajatukseen, jonka mukaan myös opettajan rooli voisi olla kuin tarjoilijan. Juomien sijaan prikalle asetellaan erilaisia oppimista tukevia keinoja ja työkaluja.

Tällaisia voivat olla niinkin yksinkertaiset asiat kuin kuulosuojaimet, hypistelelyvälineet tai erilaiset hahmottamista tukevat apuvälineet, kuten värikoodatut viivottimet.

Toisia esimerkiksi podcastien tai musiikin kuuntelu auttaa keskittymään. Yksi saattaa piirrellä, toinen puristella kumipalloa, kolmas taas tarvitsee rauhallisen kolon johon vetäytyä tehtävän suorittamiseksi.

Toiset eivät vielä ole löytäneet omaa oppimisen tai keskittymisen tapaansa, ja heidän olisi hyvä päästä kokeilemaan erilaisia keinoja oman systeeminsä löytämiseksi.

Oppiminen voi myös tapahtua muualtakin kuin kirjasta, ja arviointia voidaan toteuttaa monella tapaa. Esimerkiksi viikon päätteeksi käytävät tietovisat viikon aikana käsitellyistä aiheista voivat motivoida pistareita parempiin oppimistuloksiin.

Tärkeintä on kuitenkin muistaa, että vaikka itse ei osaisi samaistua toisen toimintamalliin, se ei tarkoita, että toisen tapa toimia olisi väärin.

Ei-tietämisen alueelle uskaltautumisella Anu tarkoittaa, että usein on vain uskottava, että kukin tietää kyllä, mikä itselle toimii parhaiten. Ja jos ei tiedä vielä, sinun roolisi on mahdollistaa kokeilut.

”Ole läsnä, ja kuuntele”

Kuormittuminen ja pään sisäinen tunnekuohu näkyy voimakkaana levottomuutena erityisesti ADHD-nuorilla. Neurokirjon aistiherkkyydet ovat puolestaan omiaan imemään tunnetiloja toisista ihmisistä. Yhden nuoren levottomuus saattaa siis aiheuttaa kuohuntaa koko luokassa ja vaikuttaa ryhmän dynamiikkaan.

Ja jos mieli on täynnä tunnekuohua, se ei pysty vastaanottamaan uutta tietoa. Yleensä taustalla on tapahtuma, mistä opettaja ei ole tietoinen.

Tilannetta voi rauhoittaa kysymällä, onko tapahtunut jotain, mistä haluaisitte puhua yleisesti. Ja puhuminen puolestaan on helpompaa, kun tavaksi on jo muodostunut esimerkiksi tunnin alun tiimiytymishetket, joissa keskustelu on avointa.

Ehdottomasti eniten nuorten suusta kuultu toive onkin kuulluksi tuleminen ja nuoren arvostaminen itsenään.

Kysymysten esittäminen, vastausten kuunteleminen ja jatkokysymykset ovat äärimmäisen tärkeä tapa kohdata kenet tahansa, silloinkin kun vastaus on ”emmä tiiä” ja ”ihan ok”.

”Huomioi minut. Ethän kuitenkaan nolaa minua”

Nuorena kaikki on noloa. Erityisen noloa on se, että opettaja pyytää luokan edessä jäämään tunnin jälkeen, tai kysyy suoraan muiden edessä, että mikäs sua nyt tänään vaivaa.

Jos huomaat, että nuori oireilee, kysy voitko auttaa. Tee se kuitenkin nuorelle ominaisempia viestintäkanavia pitkin. Hyödynnä esimerkiksi koulun sähköisiä kanavia ja laita viesti perään. Se voi kuulostaa esimerkiksi tältä:

”Hei, tuli sellainen olo tänään luokassa, että kaikki ei ole ihan hyvin. Jos haluat tulla juttelemaan tai kirjoittaa mulle, niin laita viestiä. Hyvä, jos kaikki on ok, mutta jos tulee tarve juttelulle, tiedät mistä mut löytää.”

Näin annat merkin, että välität. Annat myös nuorelle mahdollisuuden pohtia asiaa ja lähestyä sen kanssa, kun on valmis siitä keskustelemaan.

”Ole selkeä ja avoin niin tehtävänannoissa kuin omissa tunnetiloissasikin”

Hahmottamisen haasteet ovat osa monen nepsy-nuoren arkea. Ärsyttävimpänä asiana koulussa moni pitää sitä, että sanotaan ”miettikää itse”.

Avointen tehtävänantojen sijaan nepsy-nuoret kaipaavat selkeitä raameja & vaihtoehtoja ja tehtävien pilkkomista helposti ymmärrettäviksi osioiksi.

Usein kuultu toive on myös, että opettaja esittäisi asiat rauhallisesti ja tehtävänannot saataisiin sekä suullisina että kirjallisina. Joillekin myös visualisointi voi olla tärkeä oppimisen keino.

Erityisesti autismikirjon nuorille ennakointi on tärkeää eli tietynlaisen tapahtumajanan luominen tehtäville on suotavaa – missä järjestyksessä tehdään mitäkin ja miksi. ADHD:lle taas selkeät urakat toimivat parhaiten: kun olet tehnyt tämän ja tämän, tunti on ohi.

Tehtävänantojen lisäksi selkeyttä kaivataan myös opettajien keholliseen viestintään. Jos luokkahuoneeseen kävelee sisään ärtynyt opettaja, aistiherkkä nepsy-nuori alkaa usein miettimään, johtuuko ärtymys hänestä. Tällaiset vahvat negatiiviset tunnetilat tarttuvat tai herättävät vastareaktioita, ja luokan tunnelma voi muuttua hetkessä.

Myös opettajan on siis tärkeä sanoittaa tunteitaan. Sanoa vaikka tunnin aluksi, että ”olen pahoillani, olen hieman ärtynyt. Se johtuu tästä, ei teistä. Yritän parhaani päästä tämän yli. Toivon, että ymmärrätte jos en saa heti tunteitani kuriin.”

Aikuisen avoimuus ja tunteiden sanoittaminen opettaa nuoria toimimaan samoin. Avointa vuorovaikutusta kun opitaan parhaiten sitä harjoittelemalla.

”Luodaan säännöt yhdessä”

Jälki-istunnot ovat nepsy-nuorille usein tuttu tapahtuma. Moni ei kuitenkaan aina ymmärrä, mistä häntä rankaistaan. ”Pitäishän sun tietää” tai ”mieti nyt itse” ovat selityksiä, joiden kautta syy-seuraus-suhteita ei opi, jos hahmottamisessa on haasteita.

Koulun säännöt ja niiden rikkomisen seuraukset on siis tärkeä käydä läpi yhdessä vuoden alussa, ja kertailla matkan varrella. Säännöt olisi hyvä myös visualisoida esimerkiksi seinätauluksi.

Paras tapa nepsy-nuorten syy-seuraus-suhteiden opettamiseen on kuitenkin osallistaminen. Luodaan toimintamallit yhdessä, ja selkeät raamit sille, mitä tapahtuu jos niistä poikkeaa.

Samalla nuorelle voi opettaa, että näin yhteiskunta ja itseohjautuvuuteen painottuva työelämä toimii – rajojen veto on molemmissa tärkeää, kuin myös ymmärrys siitä, että niiden ylittämisestä koituu seurauksia.

Tunteita ei tietenkään voi narikkaan jättää opettajakaan. Virheiden sattuessa aistiyliherkälle nuorelle huutaminen on kuitenkin pahinta myrkkyä. Sen herättämässä tunnereaktiossa mikään asia ei mene perille.

Aikuisen rooli, niin vaikeaa kuin se onkin, on olla lähtemättä mukaan tunnereaktioon. Sen sijaan tulisi yrittää rauhallisesti selittää, missä on menty vikaan. Tämäkin vaatii harjoittelua ja omien tunteiden sanoittamista.

Ja koulun säännöissä, niin kuin muussakin elämässä, olisi hyvä kiinnittää huomiota myös onnistumisiin niiden noudattamisessa.

Anun tärkein neuvo onkin tämä: ”Palkitse ennemmin hyvästä kuin rankaiset huonosta.” Sanoittamalla pienimmätkin onnistumiset kannustat näissä asioissa kehittymiseen. 

Välillä ”kiitos, kun tulit ajoissa” voi olla oppimisen kannalta tärkein asia, jonka päivän aikana sanot.

Aivan kuten kaikessa mistä tässä blogissa kirjoitamme, myös näissä teemoissa on kyse yksilöllisistä näkemyksistä. Vinkit perustuvat Anun asiantuntijuuteen ja arvomaailmaan, ja kokemuksiin nepsynuorten kohtaamisesta. Toisille vinkit toimivat, toisille eivät. Jokaisen olisi kuitenkin hyvä löytää oma tapansa kohdata erilaisuutta, ja yllä olevasta tekstistä löydät ajatuksia, mistä lähteä liikkeelle.

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Anu Saari
Työelämäasiantuntija
anu@sarastusta.fi
045 255 3335
www.sarastusta.fi