Kipukohtien kohtaamista ja purkua nuorelle luonnollisessa, turvallisessa ympäristössä

Oma Väylä on neurokirjon nuorille suunnattu kuntoutus. Tärkeä osa vuoden kuntoutusta on ryhmätoiminta, jonka avulla pyritään sekä mahdollistamaan vertaistuki että taklaamaan monelle neurokirjolaiselle ominaisia sosiaalisten tilanteiden haasteita.

Kuntoutuksen ryhmät muodostetaan osallistujien tarpeiden ja mielenkiinnon kohteiden mukaan. Ne voivat olla diagnoosin piirteitä pohtivia tai tiettyihin haasteisiin keskittyneitä, tai erilaisia aktiviteetteja toteuttavia pienryhmiä.

Ajatus roolipeliryhmästä lähti alunperin itämään asiakastoiveen pohjalta. Eräs nuori mainitsi, että on innostunut pelaamisesta, ja EMootiolla alettiin pohtia, olisiko teema mahdollista tuoda osaksi kuntoutusta.

Selvisi, että roolipelejä käytetään esimerkiksi Pohjois-Amerikassa yliopistoissa mielenterveysteemojen tukena ja yksinäisyyden lievittämiseen, mutta lähempää kotia esimerkkejä ei löytynyt.

”Ajatuksena taustalla oli se, että tarvitaan uusia menetelmiä ja rohkeita kokeiluja löytämään keinoja, joilla hyödyntää nuorten arjessa jo olemassa olevaa osaamista kuntoutuksen tukena.

Niiden kautta pystytään purkamaan kipukohtia niin, että se voisi tapahtua kullekin luonnollisessa ja turvallisessa ympäristössä.”

– Mika Polvisalo

Arkeen pohjautuvan osaamisen tunnistaminen on tärkeää etenkin neurokirjolla, jossa kuntouttamisen keskiössä on yksilöllisyys. Piirteet ja haasteet voivat muodostaa hyvinkin erilaisia kokonaisuuksia saman diagnoosin sisällä.

Ja kun kuntoutuksessa päästään pureutumaan haasteisiin ja jo olemassa oleviin vahvuuksiin kunkin osallistujan oman arjen kautta, vaikeat tunteet muuttuvat nopeasti siedettäviksi, ja löydetyt oivallukset jalkautuvat todennäköisemmin elämää tukemaan myös jatkossa.

Pilottiryhmä kokoontui neljä kertaa kesällä 2024. Osallistujia oli viisi, ikähaarukalla 17–30 v. Mukana oli sekä autismi- että ADHD-diagnoosin saaneita nuoria. Kaikki osallistujat olivat ennestään toisilleen tuntemattomia, ja mukana oli sekä aiemmin pelanneita että ensikertalaisia. Ohjaajia oli kaksi, Joona Rontu ja Mika Polvisalo.

Pilotin tulokset yllättivät ohjaajat positiivisesti. Ensimmäisen ja viimeisen kerran väliin mahtui matka, jonka aikana ryhmä tuntui vaihtuneen toiseksi – avoimemmaksi, rohkeammaksi tiimiksi, joka aikoo jatkaa yhdessä pelaamista myös kuntoutuksen ulkopuolella.

”Roolipeli-ryhmä osoittautui selkeästi muunlaista ryhmätoimintaa sensitiivisemmäksi, syväluotaavammaksi.

Se antoi osallistujille enemmän yksilötasolla kuin perinteinen tiedollinen ryhmä, koska pelaaminen vaatii aktiivista osallistumista – pelaaja on ryhmän ohjattavana, ja osana peliä joutuu oivaltamaan omia toimintamallejaan paljon syvemmin myös käytännön tasolla.”

– Mika Polvisalo

Samanlaisia ajatuksia syntyi myös ryhmään pelinvetäjänä osallistuneelle Sasalle:

”Roolipeliryhmä erosi muista ryhmistä siinä, että se oli osallistujavetoista ja vähemmän konkreettista. Pelien aikana et ehkä suoraan ajattele sun diagnoosia, mutta samaan aikaan tulee porauduttua niihin heikkouksiin syvästikin – se ei vaan ole niin tietoista toimintaa.”

”Mietin, mikä itseäni auttaisi ja toimin sen mukaan”

Yksi pilottiryhmään osallistuneista nuorista, Sasa, on kokenut roolipelaaja. Jo pilotin suunnitteluvaiheessa pohdittiin voisiko pelin vetää ohjaajan sijaan osallistuja. Sasa otti haasteen vastaan.

”Olen kyllä pelannut, mutten koskaan toiminut pelinvetäjänä. Siinä roolissa on paljon enemmän vastuuta, kun itse tuottaa kaikki sisällöt muille, ja pitää huolta, että kaikki pääsevät osallistumaan omaan tahtiinsa.”

Tarinan alku ja raamit kirjoitettiin yhdessä ohjaajien kanssa, jonka jälkeen Sasa kantoi tarinaa kaikilla pelikerroilla, myös ryhmän itsenäisesti toteutetulla pelikerralla lautapelikahvilassa.

”Pelinvetäjä ei samalla tavalla rakenna hahmoaan kuin muut. Minulla ei siis ollut yhtä hahmoa, johon olisin kirjoittanut sisään haasteitani ja vahvuuksiani. Sen sijaan esitin pelimaailman kaikki muut roolit.

Se kuitenkin oli itselleni parasta harjoitusta. Olen aika itsetietoinen jo sekä haasteistani että vahvuuksistani. Pelinvetäjänä jouduin käytännössä improvisoimaan monia rooleja siinä hetkessä, todella heittäytymään peliin, ja tällainen heittäytyminen on mulle haastavaa. Samalla piti huolehtia, että muutkin pysyvät mukana.”

Sasa kokee pelikertojen olleen hyvää harjoitusta työelämää varten.

Pelinvetäjän rooli vaatii samanlaisia taitoja kuin muukin johtaminen – vastuunkantoa ja kärryillä pysymistä siitä, miten muilla menee; empatiakykyä ja kullekin toimivien toimintamallien hahmottamista; ja tietysti toiminnan samanaikaista eteenpäin viemistä sääntöjen ja aikaraamien puitteissa.

”Tällaisia taitoja pääsee lopulta aika vähän harjoittelemaan käytännössä, varsinkaan tällaisessa pienemmässä muodossa, kun se ei ole vielä niin stressaavaa kuin esimerkiksi työtilanteissa.”

Sasan saama palaute sekä osallistujilta että ohjaajilta on ollut kaunista ja kannustavaa. Häntä on kehuttu kyvystä ohjata tilanteita eteenpäin varmuudella, joka laukaisi muiden jännitystä, ja keinoilla, jotka auttoivat muita hahmottamaan tilanteita paremmin.

”Uskon, että nepsyyden mukanaan tuoma samalla aaltopituudella oleminen auttoi myös. Mietin paljon sitä, mikä mua itseäni auttaisi tässä pelaajana ja tein niitä asioita, ja näistä jutuista sain myös hyvää palautetta.”

Malliesimerkki siitä siis, miksi monimuotoisuus on tärkeää myös johtoasemissa.

Mikä on päällimmäinen fiilis, mikä pelinvetäjälle jäi?

”Mieleen jäi erilaisia hetkiä siitä, mitä pelaajat päättivät tarinan kanssa tehdä. Tunsin niissä usein ylpeyttä siitä kuinka pelaajat kehittyivät ja tekivät hienoja ja uniikkeja ratkaisuja ihan itse.”

”Hahmoni oli ritarillinen wanna-be-sankari, joka halusi todistaa arvonsa seikkailijana itselleen ja muille”

Autismin ja ADHD:n piirteet ovat monessa suhteessa sekä päinvastaisia että päällekkäisiä. Usein yhteistä molemmille ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden ja vuorovaikutuksen haasteet.

Roolipelin vaatimaan sosiaalisointiin lähdettiin siis hyvin erilaisista asetelmista, kuten ryhmään osallistuneet Vilja ja Sasa alla kuvaavat.

”Olen luonteeltani todella sosiaalinen ja kova puhumaan, ja tottunut heittäytymään uusiin tilanteisiin.” Kuvailee peliin osallistunut Vilja.

”Heittäytyminen ja uusien roolien ottaminen ei ole luonnollista mulle, ja tiedän, että niihin tarvitsen harjoitusta – sellaiseen sosiaalisten tilanteiden improvisointiin ja joustavuuteen.” Pohtii peliä vetänyt Sasa.

Sosiaalisuuden haasteita oli kirjoitettu mukaan myös ryhmäläisten itserakentamiin hahmoihin, joiden kuvauksissa esiintyivät useasti sanat jännittäminen, heittäytymisen pelko ja haasteet oman puheenvuoron ottamisessa ja tilanteen lukemisessa.

”Haasteita olivat joustamattomuus ja musta-valkoajattelu sekä hahmon tapa kritisoida itseään voimakkaasti.”

”Hahmoni oli aluksi vähän pelokas esim. pimeästä, mutta sai kavereista rohkaisua ja lopulta uskalsi itsekin mennä vaaraa kohti ja ylittää itsensä.”

Hahmoihin oli sisäänkirjoitettu hyvin oivaltavasti myös omia vahvuuksia.

”Hahmon vahvuuksia olivat vahva oikeudentaju ja huomaavaisuus.”

”Sosiaalinen tyyppi joka tekee mielellään annetut tehtävät yhdessä ryhmän kanssa. Käytti hienosti omia vahvuuksiaan esim. puissa liikkumisessa ja tähystelyssä.”

”Hahmoni on hehkeä ja hieman hedonistinen kauneuden arvostaja, joka tarpeen mukaan taitaa valehtelun salat (itse en osaa valehdella sitten lainkaan). Ei välkyimmästä päästä, mutta suhtautuu asiaan kevyesti ja osaa myös nauraa itselleen. Ehkä hieman tuuliajolla elämän suunnan ja tavoitteiden kanssa, mutta ei sen niin väliä, kunhan on kauniita asioita ja kokemuksia!”

”Opin, että pystyn toimimaan uusissa ja yllättävissäkin tilanteissa paremmin kuin luulin”

Mitä ryhmässä opittiin? Osallistujien mukaan mm. heittäytymistä, itselle hekottelua, häpeän tunteen hälvenemistä, puheenvuoron ottamista ja tilan antamista toisille.

He, joille sosiaaliset tilanteet olivat luontevampia, kantoivat tilaa heille, joita puheenvuoron ja kontaktin ottaminen haastoi enemmän.

”Vaikka olen tottunut heittäytymään uusiin tilanteisiin, yllätyin itsekin, kuinka paljon pelaaminen aluksi jännitti. Olen ollut kauan kiinnostunut roolipeleistä, mutten ole koskaan pelannut tai oikeasti kokenut tietäväni niistä mitään.

Kun peliin kuitenkin pääsi sisään, esiin nousivat myös rohkeammin omat piirteeni. Olen kova puhumaan ja se on usein myös haasteeni.

Pelin aikana koen oppineeni paljon vuorovaikutuksesta. Kun tiesin, että mukana on tyyppejä, joille puheenvuoron ottaminen ei ole niin helppoa, opin nopeasti lukemaan ihmisiä ja antamaan tilaa. Pitämään pausseja ja odottamaan, että muut puhuvat ensin.”

– Vilja

Lopulta kokemus oli osallistujien mukaan kotoisa ja turvallinen – oman hahmon kautta eläytyminen ja nepsyys koettiin yhdistävinä tekijöinä, jotka tekivät tilasta alusta asti tuomitsemattoman.

Itseään tai haasteitaan ei tarvinnut selitellä, niinkuin normiarjessa usein pitää.

Ja turvallisen tilan kautta syntyi oivalluksia, jotka kantavat pitkälle.

”Meillä oli ryhmässä todella hauskaa. Yhdessä jaettujen riemuhetkien myötä myös yhteisöllisyys kasvoi, ja samalla rohkeus leikkiä, löytää itsellekin yllättäviä ratkaisuja pelin eteen tuomiin haasteisiin.

Ja mahtavaahan on tietysti myös se, että aiomme jatkaa pelaamista yhdessä. Samalla löytyi siis uusia ihmisiä elämään ja uusi harrastus.”

– Vilja

Toinen osallistuja puolestaan kuvailee kokemustaan näin:

”Hahmoni oli sellainen, että hän meni usein rohkeasti ensimmäisenä uusiin paikkoihin, koska se sopi hänen tarinaansa ja persoonaansa. Itse en ole yhtään sellainen ja menen helposti lukkoon, kun en tiedä miten toimia, mutta pystyin hahmon rooliin eläytymisen kautta reagoimaan näissä tilanteissa.”

Ryhmää ohjanneiden Joonan ja Mikan havainnoinnin mukaan kehitystä tapahtui hyvin laajalla skaalalla.

Sosiaalisten taitojen ohella pelaajilla kehittyivät näkyvästi niin itsetunto kuin luottamus omaan toimintaan, omien maskien ymmärtäminen, päätöksentekokyky ja ongelmanratkaisutaidot.

Pelin lomassa vaikeiden asioiden purku oli helpompaa yhdessä, ja nousi esiin luonnollisesti.

Esimerkiksi yksi hahmo pelkäsi markkinatilanteita, mutta alkoi nopeasti rakentaa itselleen tapoja, joilla osallistua väkijoukon toimintaan itselleen sopivalla tavalla. Näiden oivallusten pohjalta oli luontaista lähteä pohtimaan yhdessä, olisiko ollut vielä joitain muita keinoja, joilla pelkoa olisi saatu hillittyä.

Pelin tarinaan oli myös rakennettu tilanne, jossa kaksi täysin vastakkaisen mielipiteen omaavaa ulkopuolista hahmoa joutuivat riitaan keskenään. Pelaajien rooli oli ratkaista kiista, eli löytää yhdessä tapoja, joilla saada erilaiset ihmiset luomaan jonkinlainen yhteisymmärrys omista intresseistä huolimatta.

Tällainen neuvottelutaitojen ja yhteistyön harjoittelu tekisi hyvää ihan jokaiselle meistä.

Roolipeliryhmien vetämisessä myös ohjaajalta vaaditaan kykyä heittäytyä

Ryhmän ohjaajista toinen, Joona, on kokenut roolipelaaja. Konkari toteaakin, että ainakin toisen ohjaajan on tärkeää olla perehtynyt roolipelaamiseen. Säännöt on tärkeää tietää ja ymmärtää missä voi tulla haasteita eteen ja miten niitä lähteä ratkomaan.

Joonan roolipeliosaaminen mahdollisti aiheeseen perehtyneen, mutta itse ensimmäistä kertaa pelanneen Mikan havainnoitsijan roolin. Pienellä hahmolla mukana oleminen antoi mahdollisuuden vaikuttaa pelin kulkuun, mutta myös keskittyä ryhmädynamiikan ja vallitsevien tunteiden tarkkailuun.

Oli taustalla kokemusta pelaamisesta tai ei, myös ohjaajan rooli vaatii avoimuutta ja heittäytymistä, koska ennalta ei voi tietää minkälaisia asioita ryhmässä pelin aikana nousee esiin.

Tilanteisiin pitää pystyä reagoimaan nopeasti, ja tehdä selväksi pelin säännöt sekä turvallisen tilan periaatteet alusta alkaen.

Näihin kuuluu esimerkiksi rauhallisten siirtymien ohjaaminen sisään ja ulos pelitilanteesta; pelaajien toiveiden ja pelkojen läpikäyminen yhdessä; sekä mahdollisuus purkaa esiin nousseita tunteita ja ajatuksia yhdessä tai yksin pelin aikana tai sen jälkeen.

Molemmat ohjaajat saivat ryhmältä hyvää palautetta ja kiitoksia heittäytymiskyvystään ja rennon ilmapiirin luomisesta.

Molemmat myös näkevät roolipeli-ryhmien olevan syväluotaava ja aktivoiva tapa nepsynuorten haasteiden ratkomiseen.

Kuntoutuksen kontekstissa ryhmätoiminta vaatii kuitenkin rinnalleen myös yksilötyöskentelyn – tilan purkaa ja pohtia esiin nousseita oivalluksia myös jälkikäteen yhdessä omaohjaajan kanssa.

Miten roolipeliryhmään pääsee osallistumaan

EMootion roolipeli-ryhmiä tullaan kehittämään pilotin oppien ja palautteen pohjalta. Ryhmiä tullaan varmasti näkemään jatkossa lisää.

Roolipeli-ryhmään osallistuminen ei vaadi aiempaa kokemusta pelaamisesta. Osallistuminen Oma Väylään ja kiinnostus aiheeseen riittää, sekä rohkeus kokeilla keskusteluun pohjautuvaa pelaamista.

Huomioitavaa kuitenkin on, että pelaaminen ja oman roolihahmon kirjoittaminen vaatii pohjalleen jo vankkaa itsetutkiskelua. Itsetuntemus ja itsesäätelykyky ovat osa pelaamista, ja jos näissä on vasta ihan alussa, ryhmä ei välttämättä vielä palvele tarkoitustaan.

Mestari itsetuntemuksessakaan ei kuitenkaan tarvitse olla. Hahmoja voi rakentaa osana kuntoutusta myös omaohjaajan kanssa, ja pelitilanteessa on aina mukana kaksi ohjaaja myös siksi, että suurien tunteiden noustessa on mahdollisuus ottaa hetki happea ja purkaa ne yhdessä ohjaajan kanssa.

Mitä ryhmään osallistuneet Vilja ja Sasa haluaisivat sanoa aiheesta kiinnostuneille?

”Älä huoli, jos et ole koskaan pelannut. Sun ei oikeasti tarvitse tietää yhtään mitään. Kaikki kerrotaan alusta asti, ja tämä on varmasti matalimman kynnyksen tapa kokeilla uutta harrastusta. Ja bonuksena vielä se, että nepsyys yhdistää – voi olla oma itsensä ja jännittää ihan luvalla.” – Vilja

”Ei kannata ottaa liikaa stressiä tai paineita. Vaikka aluksi jännittää tai pelottaa niin sit, kun oikeesti lähtee pelaamaan, siitä tulee nopeasti tosi luontevaa, ja voi rentoutua, heittäytyä ja pitää hauskaa.” – Sasa

Roolipeli-ryhmistä ja Oma Väylä -kuntoutuksesta voi kysyä lisää meidän Emmiltä.

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270

Artikkeli Roolipeli kuntouttaa nepsynuoria omasta arjesta käsin julkaistiin ensimmäisen kerran Terapiapalvelut EMootio Oy.

Ida Alex on pop-artisti ja biisintekijä, joka on tehnyt rohkeasti musiikkia feministisellä kulmalla.

Ida on myös pian maisteriksi valmistuva tasa-arvokysymyksiin ja sukupuolentutkimukseen erikoistunut yhteiskuntatieteilijä, joka tarkastelee maailmaa monien linssien läpi, laatikkoihin juuttumatta.

Kahdessa hyvin erilaisessa maailmassa luovuudella leikkivä Ida sai ADD-diagnoosin aikuisiällä.

Tässä artikkelissa hän pohtii, mistä omassa diagnoosissa ja luovuudessa lopulta on kyse, ja miten oman luovuutensa saa houkuteltua esiin.

”Luovuus on avarakatseisuutta sille, miltä maailma voisi näyttää toisenlaisena, ja miten me kaikki voitaisiin kuulua tänne omina itsenämme”

– eli miten artisti itse näkee luovuuden

Moni tunnustusta kerännyt luova toimija, kuten tuottaja Rick Rubin tai kirjailija Elizabeth Gilbert, puhuvat luovan ihmisen herkkyydestä – luovuus on avoimuutta hetkille, maailmalle ja kaikille sen yksityiskohdille, kaikkine sävyineen, ja myös kykyä muokata tästä tiedosta uusia oivalluksia.

Usein nämä kuvaukset osuvat yhteen myös ADHD-piirteiden kuvausten kanssa.

ADHD-henkilöiltä kuvaillaan puuttuvan filtterit, joiden läpi neurotyypilliset maailmaa tarkastelevat.

Aistiherkkyydet tuovat kaiken melko kirjaimellisesti iholle, aivot vastaanottavat jatkuvasti valtavan määrän informaatiota, ja erilaisia tuntemuksia ja ajatuksia tulee yhdistelleeksi hyvin uniikeilla tavoilla tiedoksi.

ADHD-henkilöä kuvaillaankin usein laatikon ulkopuolelta ajattelijaksi.

Tämän kuvauksen on Ida Alexkin kuullut. Tosin itselle ominaisen asioiden yhdistelykyvyn tunnistaminen luovuudeksi vaati hyvin monta ”enpä olis totakaan osannut ajatella noin” -huomiota elämän ihmisiltä.

Idalle luovuus on rajattomuutta, vapautta leikkiä, kokeilla ja yhdistellä asioita, jotka eivät näennäisesti sovi yhteen. Hänelle luovuus on ennen kaikkea intuitiivista ongelmanratkaisua.

”Koen, että luovuuden ytimessä on tietynlainen ratkaisukeskeisyys. Sen avulla yritetään löytää jotain uutta, ratkaista olemassa oleva ongelma ja ehkä luoda myös rinnakkaistodellisuuksia tämän hetkiseen maailmaan.

Mietitään esimerkiksi musiikkia – se tarjoaa parhaimmillaan samaistumispinnan omille tunteille, peloille ja toiveille, erityisesti jos ne ovat jotain valtavirrasta poikkeavaa.

Musiikki luo tilan, jossa voi kokea olevansa hyväksytty itsenään, ja tulla näkyväksi niiden ihmisten kanssa, jotka ovat erilaisia, mutta jakavat samanlaisia kokemuksia. Siinä tilassa ei ole tiukkoja hierarkioita, byrokratiaa tai lasikattoja. Musiikki voi parhaimmillaan mahdollistaa sen, että ihmiset tulevat yhteen, ja alkavat sen voimaantumisen myötä rakentaa konkreettisesti sellaista maailmaa, jossa myös heidän äänensä kuullaan.

Luovuus on avarakatseisuutta sille, miltä maailma voisi näyttää toisenlaisena, ja miten me voitaisiin kaikki kuulua tänne omina itsenämme.”

”ADHD:n kanssa on usein pakko olla luova, koska haasteiden helpottamiseen ei ole valmiita vastauksia”

– eli miten erilaisuuden kokemus kehittää luovuutta

Oli kyseessä kuinka luova ihminen tahansa, ADHD on paljon muutakin kuin pulppuavia ideoita. Välillä piirteet todella haastavat, ja silloin on löydettävä ratkaisut olon tasoittamiseksi.

Idan mielestä ADHD:n tuomissa haasteissa korostuu tietynlainen sisäänrakennettu luovuus. Sen ytimessä on itsetunto ja uskallus kuunnella omaa intuitiota.

”Kun mietitään vaikka kuormittumisen kanssa tasapainottelua, niin eihän mulle kukaan ole antanut valmiita keinoja käteen, että näin jaksat paremmin. Sain diagnoosin vasta pari vuotta sitten, ja Oma Väylä -kuntoutuksen kautta olen viime vuosina oppinut paljon omasta kuormittumisesta, mutta ADHD:n aiheuttama uupumiskierre mulla on ollut koko ikäni.

Omaan oloon vaikuttavia asioita on niin paljon, että välillä on tosi kova työ ihan vain selvittää, mikä nyt on pohjimmainen tunne, ja tarvitsenko enemmän sosiaalisia kontakteja vai omaa aikaa.

Ja vaikka nykyään onkin paljon enemmän tietoa ja ymmärrystä siitä, minkälaisia tasapainottamisen keinoja on käytössä, vain minä voin itse määritellä, mikä mulle toimii milläkin hetkellä. Silloin on oltava luova – testailtava erilaisia keinoja, sovellettava ne itselle sopiviksi ja oltava myös sujut sen kanssa, että aina ei onnistu. 

Silloin on uskallettava tehdä tiukempaa rajanvetoa arjessa siinä mille annan huomioni. Ein sanomisen opettelu on ollut yksi vaikeimmista ja samalla tärkeimmistä taidoista ADHD:n kanssa.”

Kaikki ADHD-piirteiset eivät ole luovia, eivätkä kaikki luovat ihmiset ole neurokirjolla.

On kuitenkin monia ADHD-henkilöitä, jotka eivät osaa tunnistaa luovuudeksi omaa tapaansa tarkastella maailmaa.

Tähän usein vaikuttaa elämänmittainen ulkopuolisuuden kokemus ja heikko itsetunto, joka kumpuaa huonoista kokemuksista opinto- & työelämässä. Potentiaalia ei siis osaa tunnistaa ihminen eikä hänen ympäristönsä.

Albert Einsteinin sanoin: ”Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.” 

Luovuuden tutkija, professori Kari Uusikylä puhuu paljon ympäristön merkityksestä luovuuden kehittämisessä. Hänen mukaansa tärkeintä on luoda ilmapiiri, jossa asioita saa tehdä omalla tavallaan – saa yrittää ja erehtyä.

”Jos ihminen on arka ja pelkää, että häntä ei hyväksytä, on aika vaikeaa luoda jotakin uutta. Monella on esteitä myös suorituspakon takia. Luovuuteen ei voi pakottaa, vaan sen sijaan pitäisi kannustaa siihen, että ihminen löytäisi oman alueensa, jolla voi olla luova.” Uusikylä toteaa Kalevan artikkelissa.

Samanlaisia ajatuksia ympäristön vaikutuksesta luovuuteen ja neuromoninaisuuteen on myös Ida Alexilla.

Hän on neljän vuoden ajan tarkkaillut asenneilmapiiriä sekä konserttilavoilla että akateemisissa luentosaleissa.

”Luovilla aloilla artistit puhuvat avoimemmin ADHD-piirteistään, eikä piirteitä peitellä muutenkaan, mutta yhteiskuntatieteiden aloilla ennakkoluuloihin törmää hyvin usein.

Tavallaan se on jännä asetelma, koska jälkimmäisessä kyllä puhutaan neuromoninaisuudesta ja rasismista ja kaikesta erilaisesta, mutta työnhaun rakenteissa on silti vahvoja oletuksia siitä, minkälaisia työntekijöitä palkataan. Puheet eivät aina näy käytännössä.”

Idalla diagnoosi ja neurokirjon kuntoutus on kasvattanut itseymmärrystä, mikä puolestaan on opettanut hyväksymään omat piirteensä, myös julkisesti.

Hyvin todennäköisesti jokainen ADHD-piirteinen onkin läpikäynyt elämänsä aikana syväsukelluksen itseensä tavalla, jota neurotyypillisen ei välttämättä koskaan tarvitse.

Etenkin aikuisiän diagnoosi tuo mukanaan koko elämän tarkastelun uuden tiedon valossa, ja ajallaan toivottavasti myös syvän itseymmärryksen omista vahvuuksista ja haasteista.

Myös tällainen syvä itseymmärrys löytyy monen luovuuden määritelmän takaa.

Esimerkiksi luovuuden tutkija Kari Uusikylä kuvailee luovaa ihmistä uteliaaksi, herkäksi ja tietoiseksi sisäisestä ja ulkoisesta maailmasta; hän osaa ottaa riskejä; toimii ennemmin oikein kuin standardeja noudattaen ja sietää paremmin epävarmuutta.

Ja samankaltaisen kuvauksen ADHD:sta voi lukea esimerkiksi Karita Palomäen kirjasta Kuhiseva mieli – nainen ja ADHD.

”Uskalla nähdä kauneus siinä, miten maailmaa tarkastelet”

– eli miten omaan luovuuteensa voi tutustua

Ida Alex on uraa tekevä artisti. Matka uskonnollisessa yhteisössä erilaisuutta kokeneesta lapsesta keikkailevaksi pop-artistiksi ei kuitenkaan tapahtunut yhdessä yössä. On pitänyt läpikäydä paljon itsetutkiskelua, maskaamisesta poisoppimista ja pelkojen kohtaamista.

Oman luovuuden hyödyntäminen pohjautuukin Idan mukaan vahvasti itsetuntemukseen – siihen, että ymmärtää, mikä toimii itselle parhaiten ja uskaltaa nähdä myös haasteissa mahdollisuuksia.

”Esimerkiksi kun menen johonkin tilaan, aistin kaiken. Luen ilmapiirin välittömästi, näen tosi syvälle ihmisiin. Se on ajoittain hyvin kuormittavaa, kun on kaikki tuntosarvet päällä jatkuvasti.

Mutta samalla, kun mietin vaikka luovien projektien johtamista, sama kyky antaa todella uniikin valmiuden johtaa yksilöitä ja tunteita, sen sijaan, että johtaisi vain asioita. Silloin tuloksetkin on usein ihan uudella tasolla.”

Ida kehottaakin ravistelemaan omaa käsitystä luovuudesta. Ei tarvitse olla taiteilija ollakseen luova ihminen. Joka ikinen ala kehittyy luovia ratkaisuja löytämällä – oli kyseessä sitten hallinnolliset tehtävät, kokkaus tai graafinen suunnittelu.

Mieti siis mikä sinua kiinnostaa. Minkälaiseen tekemiseen pystyt keskittymään pitkiä aikoja aina uudestaan? Ja missä ympäristössä siitä, mitä tykkäät tehdä olisi hyötyä? Millaiset ihmiset tekevät samanlaisia asioita?

Yksi tärkeä kohtaamisten paikka Idalle oli Oma Väylä -kuntoutus. Sen aikana tapasi paljon vertaisia, ihmisiä, jotka olivat itsekin vielä tutustumassa itseensä.

”Omien ihmisten löytäminen on mulle ollut kaiken ytimessä. He ovat kannustaneet eteenpäin, vaikka käsitys omasta polusta olisi vielä kehittymässä.

Omat ihmiset tunnistaa siitä, että heidän kanssaan voi turvallisesti opetella päästämään irti maskeista, ja sitä kautta löytää se minuus, josta käsin syntyy kaikki aidoimmat ideat.”

Luova työskentely vaatii Idan mukaan myös itsensä johtamista. Oma Väylä avasi silmät myös sille, että kaikki rutiinit eivät ole pahasta. Luovan kaaoksen keskellä palauttava voima löytyy tuttuihin kaavoihin palaamalla, olivatpa ne kuinka pieniä asioita tahansa.

Lopulta luovuuden voi määritellä hyvin monella tavalla. Usein luovuudeksi kuitenkin koetaan yksinkertaisesti se tapa, jolla moni ADHD-piirteinen maailmaa tarkastelee.

Siksi jokaisen olisi hyvä välillä ravistella myös käsitystä itsestään, ja nähdä kauneus tavassa, jolla maailmaa tarkastelee.

”Usein alkuun pääsee hyvinkin pienillä asioilla. Uskaltamalla katsoa itseensä samalla mielenkiinnolla ja uteliaisuudella, jolla katsoo muita ihmisiä ja sanomalla itselleen, että toihan oli hieno ajatus.”

Tutustu muiden EMootion Oma Väylän kulkijoiden ajatuksiin

Pieni opas aistiherkkyyteen kokijalle ja kohtaajalle – Sandran tarina

Nepsypiirteiden maskaaminen on moniulotteinen ilmiö – kokemustarina

ADHD ja suhteet – neurokirjon naisten kokemuksia parisuhteista, yksinolosta ja monisuhteisuudesta

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270

Artikkeli Mitä on luovuus, Ida Alex? julkaistiin ensimmäisen kerran Terapiapalvelut EMootio Oy.

Päivitetty: 19.5.2026

Valtamedian rakentama kuva ADHD-suhteista on yksipuolinen ja ankea

”ADHD:sta kärsivä osapuoli saattaa tylsistyä, kun ensihuuma on ohi” tai ”ADHD:n kanssa mikään päivä ei ole samanlainen kuin toinen, elämä on yhtä seikkailua” tai ”ADHD-henkilön suhteet päättyvät suuremmalla todennäköisyydellä eroon”.

Kuinka moni ADHD-piirteinen itse tunnistaa nämä median toistamat kuvaukset? Pikaisella kyselyllä kävi ilmi, ettei kovin moni.

Ystävänpäivän kunniaksi haluamme nostaa esiin moniulotteisempia tapoja tarkastella ADHD-suhteita, ja ihmissuhteita yleensä, neurokirjon kokijoiden äänellä.

Tässä artikkelissa neljä eri-ikäistä ADHD-naista jakavat ajatuksiaan ihmissuhteistaan – parisuhteista, yksinolosta ja monisuhteisuudesta.

Mietimme myös minkälainen on hyvä suhde, ja kuka sen lopulta määrittelee.

Artikkelin sisällys:

• Kuka määrittelee millainen on hyvä ihmissuhde?
• Naisten ADHD pähkinänkuoressa
• Yksin – tärkein suhde on suhde itseeni (Moonan tarina)
• Kaksin – kahden neurokirjolaisen avioliitto (Marian & Vilman tarina)
• Kaksin – neurokirjolaisen ja nentin kumppanuus (Miljan ja Petterin tarina)
• Monisuhteisuus – kun erilainen on itselle tavallisinta (Inkan tarina)

Kuka määrittelee minkälainen on hyvä ihmissuhde?

Vastaus on helppo ja kovin vaikea – sinä itse määrittelet itsellesi sopivan suhteen mallin.

”Yhteiskunta paineistaa tietynlaiseen suhdeajatteluun. Sellaiseen, missä oikea asetelma on kaksi ihmistä, yksi koti, lapsia ja läpikotaisin, iänkaikkisesti jaettu elämä.” Näin tuumaa Emmi Lönnqvist, EMootion toimari ja neurokirjon asiantuntija.

Näitä raameja ovat alkaneet kyseenalaistaa niin nuoret kuin vanhemmatkin. Neurokirjolaisilla kyseenalaistaminen on kuitenkin harvemmin kapinointia, ja useammin ihan rehellistä hukassa oloa.

EMootion erityisasiantija Merja Koskinen puhuu elämänkaarellisesta erilaisuuden kokemuksesta.

”Ihmisen perustarve on kuulumisen tunne, hyväksytyksi tuleminen sellaisena kuin on.

Kun koko elämänsä on saanut sanallista ja sanatonta palautetta siitä, ettei osaa käyttäytyä oikein tai sanoa oikeita sanoja, ei niitä sanoja löydy silloinkaan, kun pitäisi kertoa itsestään ja omista tarpeistaan.”

Näitä tarpeita ei usein osaa edes tunnistaa, koska kontrasti sen välillä, mikä tuntuu omalta ja ”miten kuuluisi olla” on niin suuri. Silloin hukassa on helposti niin sukupuoli- kuin seksuaali-identiteettikin.

Mutta mistä sitten tietää millainen suhde on itselle sopiva?

Elämällä, sanoo Merja. Pitää oppia tuntemaan ja hyväksymään itsensä ja tarpeensa ajan kanssa; tutustua erityisesti omiin kuormitustekijöihinsä ja siihen, kuinka paljon sosiaalisuutta on itselle tarpeeksi.

Samalla pitää oppia hyväksymään oma keskeneräisyytensä. Me kaikki muutumme jatkuvasti. Sen sijaan, että identiteettiä yrittää rakentaa liian tiukkojen raamien sisään, itseensä tutustumisesta on hyvä tehdä jatkuva harrastus.

Vain itsensä tuntemalla voi oppia sanoittamaan omia tarpeitaan toisille, ja vain sanoittamalla on mahdollisuus rakentaa yhteisymmärrys ja yhteinen kieli, jonka avulla tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.

Ja vain itsensä tuntemalla voi ymmärtää, millainen suhteenmuoto tai seksuaali-identiteetti on ominta. Sitä kun ei lopulta kukaan voi määrittää toisen puolesta; se ymmärrys voi tulla vain sisältä käsin.

Erilaisia ihmisiä erilaisissa suhteissa

Marialla ja Vilmalla on molemmilla neurokirjon diagnoosi ja yhteinen avioliitto, jota he kutsuvat turvalliseksi. Moona ei halua jakaa kotiaan kenenkään kanssa, ja nauttii yksinolosta yhtä paljon kuin suhteista. Milja ja Petteri löytävät yhteisen kielen introverttiydestä, vaikka toinen on nepsy ja toinen nentti. Inkan suhteessa on sydänkumppanin lisäksi aika ajoin muitakin osapuolia.

Kukin haastateltavista on saanut ADHD-diagnoosin vasta aikuisiällä, ja käynyt läpi melkoisen identiteetinmääritys-mankelin esimerkiksi Oma Väylä -kuntoutuksessa tai psykoterapiassa. Kaikkien nimet on muutettu aiheen henkilökohtaisuuden vuoksi.

Aikuisiällä saatu diagnoosi haastaa identiteettiä monilla tavoin. Eletty elämä on usein tuonut mukanaan valtavan määrän maskeja ja selviytymiskeinoja, joiden taakse piiloutua, kun omaa erilaisuuttaan ei vielä ymmärrä.

Mitä tapahtuu, kun maskit alkavat haalistua, ja itsensä hyväksyy sellaisena kuin on? Siitä alkaa matka kohti omannäköistä elämää.

Yksin – tärkein suhde on suhde itseeni

Moona vihaa sanaa sinkku. Se kuulostaa välitilalta, ajalta, jolloin suhteiden välissä etsitään uutta suhdetta. Kuin yksinolo ei riittäisi hyvän elämän elämiseen.

Hän kuvailee itseään monessa mielessä tyypillisenä nepsynä – levottomana, uteliaana, hajamielisenä, empaattisena, vankkumattoman rehellisenä ja täysin sokeana vihjailulle.

Jokaisen suhteen alussa hän kertoo, ettei haaveile yhteen muuttamisesta tai äitiydestä. Lähes jokainen suhde alkaa kuitenkin rakoilla viimeistään vuoden kohdalla, kun käy ilmi, että hän tarkoitti, mitä sanoi. Usein vasta-argumenttina on, että ”kyllähän sun mielen olisi pitänyt jo muuttua, kun meillä on hyvä suhde, ja näitä asioita nyt vaan kuuluu haluta.”

Keski-iän lähestyessä elämä on tuonut eteen monta eri mittaista ja muotoista suhdetta, ja yhden avoliiton, joka jätti jälkeensä paljon kysymyksiä.

”Vaikka suhde oli hyvä, nuo vuodet olivat elämäni ahdistavimmat. Oma tilani oli olematonta, ja tarpeemme sen suhteen täysin päinvastaiset. Tuolloin minulla ei ollut ajatustakaan nepsyydestäni, yritin vain muokkautua väkisin siihen, mitä luulin, että pitää haluta, ja lopulta se johti täydelliseen uupumiseen.

Olisin halunnut jatkaa suhdetta, mutta kumppanini koki yhden asunnon vaihtumisen kahteen niin täydellisenä epäonnistumisena, että erosimme.

Olen miettinyt näitä elämiimme sanattomasti rakennettuja askelia usein tuon jälkeenkin. Miksi niitä voi kulkea vain yhteen suuntaan?

Eikö suhde olisi terveemmällä pohjalla, jos se perustuisi kunkin elämänvaiheen todellisiin tarpeisiin sen sijaan, että edetään järjestyksessä jonkun muun laatiman käsikirjoituksen mukaan?”

Aikuisiällä saatu ADHD-diagnoosi selkeytti paljon, ja toi mukanaan myös paljon surua. ”Jos olisin tiennyt, olisin voinut osata paremmin.”

Kirjavasta suhdehistoriastaan huolimatta Moona ei koe epäonnistuneensa suhteissaan. Kussakin on toimittu niin hyvin kuin sillä hetkellä on osattu.

Diagnoosi on saanut myös tarkastelemaan ihmissuhteita ja omaa käsitystä hyvästä suhteesta.

Moonalle hyvä suhde on sellainen, jossa molemmat ovat aidon uteliaita erilaisuuksistaan. Luottamus rakentuu hyväksytyksi tulemisen tunteesta ja siitä, että saa tuntea kaikki tunteensa. Ja siitä, että kun niitä yrittää sanoittaa, toinen kuuntelee ja kysyy olettamisen sijaan.

Suhteen laatua hänelle sen sijaan ei määritä suhteen pituus, toisen sukupuoli tai se, kuinka monta ihmistä suhteessa on. Ja viimeisenä tärkeyslistalla ovat ne perinteiset stepit avioliitosta asuntolainaan.

Yksin ollessaan Moona kokee olevansa onnellinen. Vaikka läheisyydenkaipuu välillä käy kylässä, hän ei koe elämästä puuttuvan mitään. Yksin ollessa pääsee nauttimaan asioista erilailla, elämään omannäköistä elämää ilman jatkuvia kompromisseja. 

Ja jos eteen tulee mielenkiinnon herättävä ihminen, suhde voi kestää hetken tai lopun elämää – sen näkee vasta elämällä.

Teini-ikäiselle itselleen hän lähettäisikin seuraavan viestin:

”Et tule koskaan olemaan valmis. Identiteettisi, tarpeesi ja uskomuksesi tulevat muuttumaan ja kasvamaan läpi elämän, ja se on ihan ok. Tulet aina olemaan erilainen kuin moni ympärilläsi, ja se on lopulta suurin vahvuutesi, vaikkei se juuri nyt siltä tuntuisikaan.

Tärkeintä kaiken muutoksen keskellä on opetella tuntemaan itsensä aina uudelleen, ja luottamaan siihen, mitä keho kertoo. Sinä tiedät parhaiten, mikä sinulle on hyväksi, ei kukaan muu.”

Kaksin – yhteiset haasteet auttavat hyväksymään myös niitä piirteitä, joita ei toisessa ymmärrä

Maria ja Vilma ovat olleet yhdessä viisi vuotta. Yhteisen kodin keittiön seinää koristaa suuri värikoodattu kalenteri, jossa vihreä kertoo Marian menoista, keltainen Vilman. Punainen tarkoittaa yhteisiä menoja, sininen koiran hoitoa. Samanlainen jaettu kalenteri löytyy molempien puhelimista.

Yhteistä eloa oli takana pari vuotta, kun Maria hakeutui ADHD-tutkimuksiin. Äiti oli nostanut asian esille jo lapsena, mutta neuvolassa päätettiin jäädä tarkkailemaan tilannetta, eikä asia edennyt ennen itse tehtyä aloitetta aikuisena.

Kyselyitä täyttäessä Maria huomasi, että moni piirre tuntui tutulta myös vaimon kohdalla. Marian kannustuksesta Vilma hakeutui testeihin, ja sai ADHD-diagnoosin autismipiirtein.

Vaikuttiko diagnosointi yhteiseen elämään? Marian mukaan vain hyvällä tavalla.

”Piirteet ovat olleet kummallakin alusta asti, joten sinänsä mikään suhteessamme ei muuttunut. Diagnoosien saaminen on kuitenkin lisännyt ymmärrystä puolin ja toisin.”

Diagnoosi toi kuitenkin tullessaan halun rakentaa parempaa suhdetta myös itseensä. Tätä Maria on tehnyt viime vuodet esimerkiksi psykoterapian avulla.

”Minulla on vahva käsitys siitä, kuka olen, mutta minun on toisinaan vaikea hyväksyä tiettyjä piirteitäni ja toimintamallejani. Tällä hetkellä yritän opetella rakastamaan itseäni kaikkine vikoineni ja puutteineni.”

Kahden nepsyn arki on täynnä sumplimista, jota neurotyypilliset eivät välttämättä kohtaa.

Suhteen alussa molemmilla oli vaikeuksia puhua omista tunteistaan avoimesti toiselle. Välillä se johtui siitä, että oli vaikea edes tunnistaa tunteitaan, ja aiemmat väärinymmärretyksi tulemisen kokemukset olivat opettaneet jopa pelkäämään ajatustensa jakamista.

Molemmilla on haasteita toiminnanohjauksen kanssa, mikä näkyy aloittamisen vaikeutena ja suunnittelun haasteina. Esimerkiksi siivoaminen, viikon ruoat ja koiran ulkoilutusvuorot pyritään kalenteroimaan yhdessä sunnuntaisin, jotta hommat hoituisivat.

Keskittymisen haasteet puolestaan näkyvät avoimina kaapinovina ja hukattuina tavaroina, kun muisti toimii kummallakin miten sattuu.

Lisäksi Vilma kuormittuu valoista ja äänistä paljon herkemmin kuin Maria, ja oman tilan tarpeet pitää yhteisessä kodissa ottaa huomioon tietoisesti ja selkeästi sanoittaen.

Haasteisiin keskittymisen molemmat kokevat kuitenkin turhaksi. Jokaisella pariskunnalla on todennäköisesti omanlaisensa vaikeudet, kun tavarat kannetaan saman katon alle.

Alusta asti on haluttu keskittyä siihen, missä voi kasvaa paremmaksi. Tunnetaitojen opettelun kanssa on tehty tietoisesti töitä, ja on myös opeteltu muistamaan, mikä on tärkeintä – toiselle haluaa kuitenkin aina hyvää, riidankin keskellä.

Myös omaa epätäydellisyyttä on opeteltu sietämään. Aina ei tarvitse löytää oikeita sanoja tai käyttäytyä moitteettomasti, mutta tärkeätä on pystyä pyytämään anteeksi ja muuttamaan omaa toimintaa, jos sillä loukkaa toista.

Tärkeimmäksi molemmat kokevat avoimen keskustelun yhteisen opettelun, ja sen, että yrittää ymmärtää toista, vaikkei tietäisi täysin, miltä toisesta tuntuu.

Ja näitä periaatteita selvästi on myös noudatettu suhteessa, jota molemmat kuvaavat turvalliseksi, lämpimäksi ja hauskaksi.

Mitä haluaisit siis sanoa teini-ikäiselle itsellesi, joka pohtii identiteettiään ja ihastumisiaan, Maria?

”Ole rohkeasti oma itsesi. Ne ihmiset, jotka tekevät sinulle hyvää, hyväksyvät sinut kyllä sellaisena kuin olet.”

Kaksin – tasapaino löytyy, kun roolit rakentuvat omien vahvuuksien ympärille

Kun puhutaan ADHD:n tuomista haasteista ihmissuhteisiin, Milja kokee testanneensa koko sarjan. On juostu impulssien perässä muista välittämättä, tapeltu aloittamisen vaikeudesta ja hommien kesken jättämisestä, sekavasta vuorokausirytmistä, unohtelusta, ja siitä, ettei osaa lukea rivien välejä tai tulkita aina oikein toisen ilmeitäkään.

Osittain kai siksi piirteisiinsä terapiassa paremmin tutustunut Milja hyppäsi suoraan syvään päähän Petterin tavatessaan. Hän kertoo olleensa hyvin avoin omista haasteistaan, ja esitteli heti kättelyssä ”huonot puolensa”, ettei kumpikaan tuhlaisi aikaa sen selvittämiseen, mitä maskien takaa todella lopulta paljastuu.

Se kannatti. Pariskunta on ollut yhdessä viitisen vuotta, tavarat on kannettu yhteiseen kotiin ja häissä valssattiin Miljoonasateen Voipallon tahtiin.

Milja puhuu kauniisti omien vahvuuksien löytymisestä keskustelun kautta, ja niiden hyödyntämisestä arjen pyörittämisessä.

Esimerkiksi neurotyypilliselle Petterille ominainen tapa järjestellä ja suunnitella asioita tasapainottaa Miljan jatkuvaa unohtelua ja suunnittelun haasteita. Milja puolestaan tuo yhteiseloon keveyttä.

”Huolettomuuden ollessa välillä myös heikkous, on se myös vahvuus. Kaikkea ei aina tarvitse ottaa liian vakavasti eikä elämästä tarvitse tehdä väkisin hankalaakaan, kunhan elämänhallinta pysyy käsissä.

Olemme tässä kumppanini kanssa tasapainottavat vastavoimat, hän on se järjestelijä ja huolehtija, oma huolettomuuteni taas tuo tietynlaista rentoutta ja keveyttä arkeen.”

Kommunikointiin on rakentunut yhteinen kieli myös sen kautta, että molemmille oman tilan saaminen on todella tärkeää.

”Kun molemmat ymmärtää sen oman tilan tarpeen, niin toisen läsnäolo ei vie energiaa tai häiritse, vaan voidaan yhdessä makoilla omissa sohvan nurkissamme ihan hiljaa vaikka kokonainen päivä, silleen yhdessä itseksemme,” Milja kuvailee.

Juuri nyt pariskunta elää todeksi suhdetta, jota kutsuvat avoimesti keskustelevaksi, vahvaksi tiimiksi. Matka ei tietenkään ole ollut pelkkää pumpulia täynnä. On vaadittu paljon rajanvetoa, keskustelutaitojen opettelua ja epäonnistumisten sietokykyä, että tähän pisteeseen on päästy.

Siitä Milja on ylpeä, että oli kummalla tahansa, tai molemmilla, vaikeaa, toista ei ole koskaan jätetty yksin. On tuettu läpi hyvien ja huonompienkin aikojen, sellaisena kuin kumpikin on.

Teini-ikäiselle itselleen hän kertoisikin nyt, että ”antaa palaa vaan, mutta älä ikinä anna kenenkään painaa sua alaspäin ja kaikkeen ei pidä suostua. Pidä kiinni itsestäsi.”

Monisuhteisuus – omannäköinen elämä pakottaa avoimeen keskusteluun myös hyvin vaikeista tunteista

Kun Inka oli nuori, hän haaveili perheestä, omakotitalosta ja tulevaisuudesta hyvän kumppanin kanssa.

Kaksi ensimmäistä pitkää suhdetta päättyivät kuitenkin eroon, koska Inka ihastui toiseen. Erojen taustalla ei ehkä päällimmäisenä ollut itse uskottomuus, vaan se valtava syyllisyyden tunne, joka toiseen ihastumisen tunteesta nousi.

Inka koki velvollisuudekseen päättää parisuhteet, koska uskoi vahvasti, että suhteessa tulee olla vain kaksi henkilöä, ja hän oli epäonnistunut ihmisenä, kun ei osannut uskomustensa mukaisesti elää.

Kolmaskin pitkä suhde oli lähellä kariutua suhteen ulkopuolisiin henkilöihin, ja Inka oppi taas, ettei hyvässäkään parisuhteessa oleminen suojaa muihin ihastumiselta. Ihastumisen hän koki olevan väärin ja että tunne piti tukahduttaa. Hän päätti siis, ettei luovuta.

”Päätin, että muutan itseäni, jotta voisin elää sellaista elämää, joka oli mielestäni oikein. Tämä sujuikin useita vuosia ja samalla tulin äidiksi ja sain kaksi ihanaa lasta.”

Suhteen edetessä maailma alkoi kuitenkin muuttua ympärillä. Lähipiirissä alettiin puhua avoimemmin omista suhteista, ja Inka muistaa hämmentyneensä, kuinka yleistä pettäminen oli. Myös mediassa ja someissa alettiin nostaa esiin erilaisia näkökulmia romanttisiin suhteisiin, kuten avoimia suhteita ja monisuhteisuutta.

Lopulta ensimmäiset keskustelut avoimista suhteista käytiin kumppanin kanssa juuri kokemusartikkelin rohkaisemana. Keskusteluja käytiin pitkään ja monelta kantilta, mutta yhteistä pohjaa ei löytynyt, ja edessä oli ero.

”Huomasin, etten voi enää sulkea pois sitä osaa minusta joka olen. Ymmärsin, että monisuhteisuus on osa minua, eikä sitä voi ottaa pois vaikka olisin vain yhden ihmisen kanssa suhteessa.

Tavatessani nykyisen kumppanini kerroin jo tapailun alkuvaiheessa toiveestani elää avoimessa suhteessa. Hänelle aihe oli vieras, mutta kertoessani toiveistani hän halusi oppia elämään kanssani sellaisena kuin olen.

Suhteemme alkuvaiheessa aloin myös tapailla uudelleen ihmistä, johon olin aiemmin ihastunut. Kertoessani tästä kumppanilleni hän sanoi: ”En halua rajata sinua.” Ja silloin ensimmäistä kertaa tuntui, että tulin hyväksytyksi sellaisena kuin olen.”

Kumppanuus, jota Inka kuvailee sanalla sydänkumppanuus, on syventynyt yhteisen matkan myötä. Molemmat kokevat, että voivat kasvaa tyylillään ja tulla hyväksytyiksi juuri sellaisena kuin ovat.

Suhteen hyvinvoinnista pidetään kiinni keskustelemalla säännöllisesti suhteen rajoista ja sopimuksista.

”Monisuhteisuus vaatii avointa keskusteluyhteyttä myös vaikeista tunteista. Se tarvitsee rehellisyyttä kaikkien ihmisten kesken, ja siinä tulee sietää omaa keskeneräisyyttä. Monisuhteisuudessa kaikki tilanteet ovat uusia eikä mitään sääntöjä tai oletuksia suhteessa olemisesta tule ulkoapäin.”

Monisuhteisuutensa hyväksyminen on ollut prosessi, jonka Inka kokee muistuttavan paljon nepsy-kokemusta: itseään joutuu jatkuvasti selittämään, ja tunne erilaisuudesta ja ulkopuolisuudesta on jatkuvasti läsnä.

Monisuhteisuus koetaan myös ympäristön puolelta vapaaksi arvostelun kohteeksi, ja Inka on läpikäynyt vaikean kokemuksen tärkeän ystävyyssuhteen päättymisestä, kun toinen ei pystynyt hyväksymään, että rakkauteen voi kuulua useampi osapuoli.

Silti, vaikka hän kokee ympäristönsä pitävän itseään nyt vieläkin erilaisempana, itse hän tuntee olevansa vihdoin sitä, mitä voi kuvailla sanalla tavallinen. Sitä se kai on, kun vihdoin alkaa elämään elämää omalle tuntuvalla tavalla.

Inkan terveiset teini-ikäiselle itselleen ovatkin melkein samat kuin mitä hän toivoisi maailmassa näkevänsä enemmän tänäkin päivänä:

”Toivoisin, että jokainen saisi rohkeutta elää omannäköistä elämää ja hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Toivoisin, ettei minun tarvitsisi selittää itseäni tai kantaa syyllisyyttä siitä millainen olen.”

Kaipaatko apua oman identiteettisi ymmärtämiseen?

Sekä Oma Väylä -kuntoutuksessa että terapiassa tavoitteet kulkevat usein linjassa myös hyvien ihmissuhteiden perusteiden kanssa – opetellaan tuntemaan itsensä, tarpeensa ja arvonsa, ja sanoittamaan ne.

Tutustu palveluihin & hae mukaan:

Oma Väylä -kuntoutus 16–29-vuotiaille neurokirjon nuorille (Kela)

Ratkaisukeskeinen psykoterapia – kaikenikäisille itseensätutustujille

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270

Artikkeli ADHD ja suhteet – neurokirjon naisten kokemuksia parisuhteista, yksinolosta ja monisuhteisuudesta julkaistiin ensimmäisen kerran Terapiapalvelut EMootio Oy.

Päivitetty: 21.5.2026

Aistikuormitus voi vaikuttaa jokaisen elämään, tunnisti sen itse itsessään tai ei.

Tässä oppaassa avaamme:

• Mitä tarkoittaa aistitiedon käsittely eli sensorinen integraatio
• Miltä aistiherkkyys tuntuu – Sandran tarina
• Aistitiedon käsittelyn haasteet lukuina
• Miksi omiin aisteihin on tärkeä tutustua
• Miten määritellä oman kantokyvyn rajat
• Miten huomioida erityisherkkyydet ympärillä

Mitä tarkoittaa aistitiedon käsittely eli sensorinen integraatio?

Aistitiedon käsittely on tavallisesti tiedostamatonta toimintaa. Se tarkoittaa eri aisteista saadun tiedon seulomista, yhdistelemistä, erottelua ja jäsentämistä kokonaisuudeksi, joka auttaa reagoimaan ärsykkeisiin asianmukaisilla tavoilla.

Kun tuntoaisti esimerkiksi kertoo, että lämpötila on kohonnut hellerajan yli, vähennämme vaatetusta sen kummemmin pohtimatta, miksi niin teemme.

Kun aistitiedon käsittelyssä on haasteita, aistien tuottama tieto ei jäsenny aivoissa tarkoituksenmukaisesti. Tällöin myös reagointi saatuun tietoon voi olla vaihtelevaa.

Helle voi jäädä huomaamatta ja shortsien sijaan päälle kiskotaan toppatakki, tai lempeä lämpö tuntuu ahdistavan voimakkaalle eikä ulos voi mennä ollenkaan.

Yksi aistitiedon käsittelyn keskeisistä osista on aistitiedon säätely, joka määrittelee, miten voimakkaasti aistiärsykkeisiin reagoidaan.

Aistisäätelyn haasteet voivat ilmetä yliherkkyyksinä, alireagointina tai aistihakuisuutena.

Tässä artikkelissa puhumme erityisesti aistien yliherkkyydestä, jolloin ärsykkeet voivat tuntua poikkeuksellisen voimakkailta.

Esimerkiksi tietyt äänet, valot tai lämpötilat voivat aiheuttaa fyysistä kipua ja ahdistusta.

Aistisäätelyn haasteet ovat hyvin yleisiä neurokirjon henkilöillä. Aistiherkkyys ei kuitenkaan ole yksin neurokirjolaisten ongelma.

Ympäristömme on muuttunut valtavasti parinsadan vuoden aikana. Aivomme sen sijaan raksuttavat vielä samalla tavalla kuin 50 000 vuotta sitten.

Selitystä jo vuosien ajan räjähdysmäisesti kasvaneisiin mielenterveyden ongelmiin on haettu myös aistikuormituksen kasvusta.

Tutkimustietoa kertyy hitaasti, eikä se ole aukotonta. Yhteys aistisäätelyn ongelmien ja monen mielenterveyden haasteen välillä on kuitenkin selvä. Esimerkiksi masennus, ahdistuneisuus ja kaksisuuntainen mielialahäiriö linkittyvät vahvasti aistiylikuormitukseen.

Jokainen meistä voi kuormittua liiallisen aistitiedon vuoksi. Jokaisella on yksilöllinen rajansa sille, mikä on liikaa. Ja se raja vain voi olla hyvinkin erinäköinen erilaisilla ihmisillä.

Siksi on tärkeä tutustua sekä omiin aistikuormituksen rajoihin että siihen, miten voimme itse helpottaa muiden kuormitusta pienilläkin tavoilla ja teoilla.

Miltä aistiherkkyys tuntuu – Sandran tarina

”Perheessäni on tunnistettavia yliherkkyyksiä monessa sukupolvessa, mutta niistä ei ole koskaan puhuttu. Sen sijaan olen koko ikäni saanut kuulla ympäristöltäni kommentteja, kuten ”ootpas sä nyt herkkä”, ”älä ota ittees” ja ”älä oo noin hankala”.

Päiväkoti-ikäisenä minut vietiin neuropsykiatrille, koska olin todella ujo. Sieltä todettiin kuitenkin, ettei tällä lapsella mitään hätää ole, ja seuraavan kerran yliherkkyyksistä keskustelin ammattilaisen kanssa, kun olin itse jo aikuinen ja omaa diagnosointiprosessiani aloittamassa.

Lapsena oireilin paljon niin syömisen, äänien, valojen kuin jatkuvien muutostenkin kanssa. Aikuisiällä oireet ovat samoja, ja aiheuttaneet paljon romahduksia ja vaikeita elämänjaksoja. Pikkuhiljaa olen niitä kuitenkin oppinut paremmin tunnistamaan ja löytämään keinoja lievittää tuntemuksia.

Reilu vuosi sitten sain ADHD-diagnoosin. Nyt kun tarkastelen elämääni ennen ja jälkeen diagnoosin, kaikki tuntuu tällä puolella selkeämmältä, itsevarmemmalta.

Erityisherkkyyksistäni aloin puhumaan ympäristölleni jo kuusi vuotta ennen diagnosointia. En silti vielä ymmärtänyt tarpeeksi, jotta olisin osannut sanoittaa kokemukseni.

Ihmissuhteissa tuntui, ja tuntuu vieläkin, että joudun jatkuvasti selittelemään itseäni. Se on todella raskasta.

Esimerkiksi kuuloaistini on äärimmäisen herkkä ja oven paukahdus saattaa aiheuttaa jopa fyysistä kipua. Sen kivun välttämiseksi olen oppinut kulkemaan kuulokkeet päässä jatkuvasti. Ne eivät sulje ääniä pois, tiedän kyllä mitä ympäristössä tapahtuu. Ne kuitenkin vaimentavat kovat äänet, ja helpottavat laskemaan kokonaiskuormitusta.

Tätä joudun kuitenkin jatkuvasti selittelemään lähes kaikille. Että en ole hankala tai epäkohtelias, suojelen vain jaksamistani, ja kyllä se ääni voi todellakin tuntua niin pahalta vaikka et itse sitä sellaisena kokisikaan.

Aistiherkkyydet ovat oikeastaan kokoajan päällä. Se miltä työpaita tuntuu voi määritellä, miten monta sanaa jaksan vaihtaa, kun haen lapseni päiväkodista. Olen näitä oppinut tasapainottamaan tunnistamalla omia olotilojani, kuten väsymyksen ja stressin tasoa, ennakoinnilla ja pienillä teoilla, kuten niillä kuulokkeilla.

Stressaavissa elämäntilanteissa korostuvat sosiaalisen kuormituksen ongelmat. Etenkin tilanteet, jotka eivät ole ennustettavissa, kuten vaikka koulupäivät, vievät kaikki voimat. Siinä vaikuttaa niin moni tekijä. Toisilla saattaa olla voimakasta hajuvettä, ja opettajasta voi aistia kireyttä, ja koko ajan joutuu jännittämään, mitä hän sanoo ja miten siihen pitää reagoida, samalla, kun vaatteet puristaa ja valot on liian kirkkaat, ja pitää yrittää näyttää siltä, ettei romahda totaalisesti, vaikka sisäisesti se tuntuu siltä. Se on hirvittävän raskasta, ja vie tilaa kaikelta muulta elämältä.

Arjesta löytyy nyt kuitenkin pääosin se kaipaamani tasapaino. Meillä on kumppanini kanssa ollut alusta asti todella avoin keskusteluyhteys, ja hän on ensimmäinen ihminen, joka minua on halunnut ymmärtää tuomitsematta. Kotona voin olla ilman maskia, turvassa.  

Työnantajalleni kerroin diagnoosistani, kun työssä, joka ei luonnostaan vaadi sosiaalisuutta, alkoi olla paljon sanatonta viestintää ja ikävää asennoitumista työkavereiden puolelta. En tätä osannut lukea ja se tuntui todella kuormittavalta. Pomoni kiitti ja sanoi, että tämä oli tärkeä tietää, koska hän osaa nyt asioihin suhtautua oikein. Se tuntui hyvältä, ja sen jälkeen työhyvinvointini on parantunut.

Myös vertaistuki on ollut tärkeää, ja se auttaa jaksamaan, kun valtaosa ympäristöstä vähättelee eikä ole kiinnostunut ymmärtämään.

Tuomitseminen on tässä pahinta. Välillä tuntuu, etten halua puhua tärkeistä asioista, kuten erityisherkkyyksien tuomista haasteista äitiyteen, koska ihmiset ovat niin nopeita tuomitsemaan, vaikka eivät aiheesta mitään edes tietäisi.

Tämän toivoisin itsekin ymmärtäneeni paremmin jo aiemmin. Jos nyt voisin neuvoa itseäni ennen kuin sain oireilulleni syyn, kertoisin, että minä en ole outo, epäkunnioittava tai huonosti käyttäytyvä. En valita pienistä asioista tai ole vaikea.

Ei ole tarvetta, eikä ole normaalia, tuntea niin kovaa syyllisyyttä ja erilaisuuden tunnetta kaikesta.

Kukaan ei ole vaikea tahallaan. Taustalla on aina syy oireiluun, ja vaikkei sille tarkkaa nimeä löytäisikään, ei ole ympäristön asia määritellä, kuinka todellinen minun kokemukseni on.

Aistiyliherkkyydet tai nepsyys tai mikä tahansa valtavirrasta poikkeava ei tee kenestäkään huonoa tai vähempiarvoista.

Paremman maailman rakentaminen ihan jokaiselle vaatii vain yksinkertaisesti asennemuutoksen, jossa tuomitsemisen sijaan kuunnellaan.”

– Sandra, Oma Väylän kulkija –

Miksi omiin aisteihin on tärkeä tutustua?

Ihmiskehossa on kahdeksan aistijärjestelmää. Hyvin tunnettujen, eli näön, kuulon, maun, hajun ja tunnon lisäksi saamme jatkuvasti aistitietoa myös asento- & liikeaistin ja tasapainoaistin kautta, kuin myös kehon sisältä tulevan viskeraalisen aistin kautta, joka kertoo, miten sisäelimemme voivat.

Kun aistimme vaaraa, kaikki nämä aistijärjestelmät herkistyvät. Samoin käy kuormittuneena tai stressitilanteissa. Herkistyneet aistit voivat siis viestiä jatkuvasta vaarasta, oli ärsykkeen aiheuttaja sitten ilmastoinnin vinkuna tai vieressä istuvan henkilön hajuvesi.

Aistiherkät ihmiset joutuvat navigoimaan jatkuvasti kuormitustilan ja tasapainottamisen välillä. Oireilu alkaa usein jo lapsena, jolloin tunteita tai tuntemuksia ei vielä osaa sanoittaa. Silloin ne purkautuvat ulos esimerkiksi kiukkuna tai lamaantumisena.

Kuormitustilaa voi helpottaa vain antamalla aisteille rauhan.

Nykymaailmassa rauhaa on kuitenkin vaikea löytää. Emme usein edes huomaa, millainen aistitulva ympärillämme jyllää jatkuvasti.

Kuormituksen kasvuun vaikuttaa ihan kaikki ympäristössämme. Avokonttorit, ruuhkabussit ja hajuvesiosastot sisäänkäyntien edessä. Välkkyvät mainostaulut, huonosti organisoidut palaverikäytännöt ja julkisten tilojen kylmät hehkulamput. Älylaitteet, jatkuva tavoitettavissa olemisen oletus ja koti, joka pursuaa tavaraa.

”Aistiherkkyys tuntuu siltä kuin olisin ylitäytetty ilmapallo, ja odottaisin jatkuvasti, että joku tai jokin vihdoin poksauttaa minut. Se tuntuu jatkuvana pääkipuna, huonona olona ja voimattomuutena, ja vielä nytkin, kun sitä ymmärrän paremmin, se voi johtaa syviin hetkittäisiin, järjettömältä tuntuviin itsetuhoisiin ajatuksiin, kun yhtäkkiä kaikkea on vain liikaa.”

– Sandra, Oma Väylän kulkija

Omien rajojen tunnistamiseen tarvitaan hyvä itsetunto, ja usein myös rohkeutta ja uteliaisuutta lähteä selvittämään, mistä oma pahoinvointi johtuu.

Omiin rajoihin tutustuminen on tärkeää jokaiselle meistä, sillä pitkittynyt aistiylikuormitus näkyy mielenterveyden ammattilaisten vastaanotolla nykyajalle ominaisina oireina, kuten toistuvana työuupumuksena ja masennusjaksoina, uni- ja syömishäiriöinä ja itsetuhoisuutena.

Se on usein taustalla myös ihmissuhdeongelmissa, itsehillinnän ja sosiaalisen kommunikaation vaikeuksissa, kipuherkkyydessä ja yleisessä eläytymiskyvyn ja elämänlaadun heikkenemisessä.

Jatkuva ärtymys, ahdistuneisuus tai selittämättömät kiputilat voivat siis hyvin johtua siitä, että töissä siirryttiin kotitoimistolta takaisin konttoriin, ja loisteputkin valaistussa tunkkaisessa neukkarissa on liikaa meteliä, joka ei rauhoitu monitoimitilan liikkuvan työpisteen luonakaan.

Kun ongelman tunnistaa, se on helpompi ratkaista.

Esimerkiksi masennus ja aistiherkkyys voivat esiintyä samaan aikaan, ja kumpikin voi myös johtua toisesta. Masennus on kuitenkin aina seurausta jostain pitkittyneestä tilanteesta. Aistiylikuormitus puolestaan voi alkaa aivan yhtäkkiä, ja vaikka oireet ovat samanlaisia kuin masennuksessa, ne vaihtelevat päivän aikana sitä mukaa, kun kuormitus kasvaa tai tasoittuu.

Joskus ratkaisu jatkuvaan pahoinvointiin voi siis vuosien terapian ja masennuslääkekuurin sijaan löytyä niinkin yksinkertaisista asioista kuin tyhjän tilan tekemisestä kalenteriin ja korvatulppien käytöstä.

Miten opettelen tutustumaan omaan kantokykyyni?

Omaa sietokykyä voi alkaa tarkastelemaan kiinnittämällä huomiota päivittäisiin olotiloihin.

Kysy itseltäsi:

• Miksi minun on niin vaikea aloittaa tämän tehtävän tekeminen?
• Miksi olen niin väsynyt?
• Miksi tunnen oloni niin vihaiseksi; mitä tapahtui ennen kuin tunne alkoi?
• Onko näin käynyt ennenkin tässä tilanteessa?

Kun olet hahmottanut, minkälaiset tilanteet saavat sinut tuntemaan selittämättömiä negatiivisia tunteita, pilko ne palasiksi.

• Mikä tuntuu hankalalta?
• Miltä tilanteen valot tuntuvat, entä äänet?
• Johtuuko tunne ihmisistä, tietyistä puhetavoista tai keskustelun etenemisen epäloogisuudesta?
• Onko tunne sama lähi- & etätapaamisissa? Jos ei, mikä tuntuu erilaiselta?

Havainnoinnin tueksi on monia keinoja, kuten mindfulness-harjoitukset, tunnepäiväkirjat, tunnekortit ja vireysmittarit.

Kokeile myös konkreettisia muutoksia:

• Miten työt sujuvat, jos muutan tilan valaistusta?
• Keskitynkö lukemiseen paremmin, kun voin näprätä samalla jotain?
• Kävelenkö rauhallisemmin, jos käyn kaupassa tai kaupungilla vastamelukuulokkeet päässä?

Havainnoi samalla mikä auttaa rentoutumaan.

• Rauhoitutko, kun katselet lintujen lentoa ikkunasta vai kävelemällä?
• Miten erilaiset äänimaisemat tai hiljaisuus vaikuttavat kehoon ja tunteisiin?

Kun alat hahmottaa tuntemustesi muutoksia, järjestä ympäristöäsi niin, että se kuormittaa sinua mahdollisimman vähän.

Jos sotkuinen työpöytä syö keskittymistä, siivoa se. Himmennä valot, sovi etätyömahdollisuuksista, käytä kuulokkeita meluisissa tiloissa ja ennen kaikkea luo päiviisi tilaa myös rutiineille, ennakoitavuudelle ja tauoille. Aikaa lintujen katselulle ja hiljaisuudelle.

Opettele myös sanoittamaan tuntemuksiasi.

Jaksamisesi tukeminen on helpompaa, kun läheinen ei luule, että ärtymys tai väsymys johtuu hänestä. Kerro miltä tuntuu ja miten oloa voi helpottaa. Uskalla olla avoin vaikket tuntemuksiasi osaisi täysin sanoittaa

Yritä myös löytää tiesi ulos häpeästä. Aistiherkkyyteen liittyy usein stigma jollain tavalla heikommista ihmisistä. Se on syntynyt ajatusmaailmasta, joka tuomitsee mieluummin kuin tutustuu.

Opi hyväksymään, että kaikki eivät koskaan tule ymmärtämään, mitä tunnet, ja se on ihan ok. Kokemuksesi on silti aito, eikä se tee sinusta huonompaa ihmistä, vain uniikin oman itsesi.

Ja jos olet oikein jumissa, etkä tiedä, mistä aloittaa, puhu mielenterveyden ammattilaisen kanssa.

Esimerkiksi EMootion terapeutit ovat aistikuormituksen asiantuntijoita, ja sekä ratkaisukeskeistä terapiaa että psykoterapiaa voi toteuttaa lyhyinäkin jaksoina, joissa keskitytään oman kuormituksen tunnistamiseen, sanoittamiseen sekä rajojen vetämiseen ja palautumisen keinojen löytämiseen.

Myös Kelan kustantamissa neurokirjon Oma Väylä ja LAKU -kuntoutuksissa aistikuormituksen ymmärrys on keskiössä omantuntuisen elämän rakentamisessa.

Miten huomioin erityisherkkyydet ympäristössäni?

Aistiherkkyyksien huomiointiin pätevät oikeastaan samat asiat kuin kaikkien ihmisten kohtaamisiin – tule tilanteisiin avoimin mielin ja kuuntele olettamisen sijaan.

Opi lisää ennakkoluulottoman kohtaamisen taidoista tässä artikkelissa: Mitä on ei-tietämisen tila?

Kiinnitä huomiota siihen, mitä tuot tilaan itse.

• Tuoksutko voimakkaasti?
• Millaisella äänenvoimakkuudella puhut?
• Kun puhut, huomioitko, miten toinen reagoi?
• Miten tulkitset reaktiot – ohitatko ne vai kysytkö, ilmaisinko itseäni vaikeasti ymmärrettävästi?
• Onko älylaitteissasi aina merkkiäänet päällä?
• Huomaatko millaisella tuulella olet ja miten se välittyy muille?
• Miten reagoit, kun kuulet jotain, mihin et itse pysty samaistumaan?

Sosiaalinen kuormitus on todellinen ongelma monelle aistiherkälle ja neurokirjon ihmiselle, koska se aktivoi kaikki aistijärjestelmät.

Etenkin ammattikonteksteissa, kuten palavereissa ja koulutuksissa, on tärkeää luoda turvallinen tila, jossa on selkeät toiminta- & etenemisohjeet, ja ääneen sanoitettu tieto siitä, että aina voi kysyä jos ei ymmärrä.

Nuorten kanssa toimiessa ”emmä tiiä” on aina merkki jumissa olosta, ja siitä, että aistitietoa on tullut liikaa liian nopeasti. Silloin oman toiminnan ja ajatuksenkulun sanoittaminen auttaa toista ymmärtämään, missä mennään ja tasaamaan koettua kuormitusta.

Suuret muutokset muodostuvat pienistä teoista ja terveen itsetunnon rakentamisesta niin kokijan kuin kohtaajankin puolelta.

Kuten Sandra yllä totesi, maailman muuttamisessa on lopulta kyse vain oman asenteen muuttamisesta hyväksymään sellaisetkin kokemukset tosiksi, joihin itse ei osaa samaistua.

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270

Artikkeli Pieni opas aistiherkkyyteen kokijalle ja kohtaajalle julkaistiin ensimmäisen kerran Terapiapalvelut EMootio Oy.

Jokaisen Oma Väylän kulkijan tarina on erilainen. Tämän artikkelin on kirjoittanut yksi heistä – rohkea, suorasanainen, ja äärimmäisen taitava kirjoittaja, joka sai Asperger-diagnoosin aikuisiällä.

Maskaaminen on moniulotteinen ilmiö, ja se on taustavaikuttajana usein, kun puhutaan neurokirjon mielenterveyttä raatelevista liitännäisdiagnooseista, kuten uupumuksesta ja masennuksesta. 

Nostamalla aiheen esille, haluamme avata keskustelun jokaisen oikeudesta oman näköisen elämän elämiseen. Jokaisen tulisi saada mahdollisuus tuetusti tunnistaa omat naamionsa, ja valita haluaako niitä käyttää ilman, että valtavirrasta poikkeavista toimintamalleista tarvitsee tuntea syyllisyyttä.

Punainen pallo ei muutu siniseksi sanomalla, että se ei ole punainen

Diagnoosini on F84.5 Aspergerin oireyhtymä. Tätä nimitystä käytän virallisissa yhteyksissä. Kasuaalimmissa yhteyksissä kerron olevani autistinen/autisti.

Sain diagnoosin pitkien epäilyjen jälkeen keväällä 2021 – ensimmäisen kerran asia tuli esille jo 2015, mutta tällöin elämäntilanteeni oli sellainen, että erotusdiagnostiikkaa oli muun (ironista kyllä autismiperäisen) uupumusoireilun alta mahdotonta tehdä.

Diagnoosiprosessini yhteydessä minulta kysyttiin, pelkäänkö diagnoosiin liittyvää stigmaa. Sanoin tällöin, että jos olen autistinen, en muutu neurotyypilliseksi sillä, että sanaa autismi vältetään käyttämästä. Toisin sanoen punainen pallo ei muutu siniseksi sanomalla, että se ei ole punainen.

Minua on suuresti helpottanut se, että olen voinut hahmottaa monia asioita diagnoosin kautta. Esimerkiksi vaikeudet vaihtaa tehtävästä toiseen ja se, että aivot ”kieltäytyvät käynnistymästä” ovat saaneet jonkin muunkin selityksen kuin sen, että minussa on jotain vikana, ja toisaalta taas kohdennettuja keinoja tilanteen hallintaan.

Olen saanut rohkeutta etsiä itselleni sopivia keinoja.

Aiemmin usein ajattelin esimerkiksi, että miten minä tietäisin paremmin kuinka kannattaa opiskella kuin asiaa tutkinut tutkijaryhmä pitkällä koulutuksella aiheesta. Tämä aiheuttikin turhautumista siihen, että hyväksi todetut keinot eivät itsellä tuntuneet toimivan, ja tunteen siitä, että vian on pakko olla minussa, kun kyse on ainoastaan eri tavalla toimivista aivoista.

Aikuiset antavat enemmän tilaa olla erilainen lapsille kuin toisilleen

Katsoessani elämää taaksepäin koen aina olleeni erilainen. Lapsuudessa tämä näkyi ”pikkuvanhuutena” ja vaikeudessa muodostaa ystävyyssuhteita. Edelleenkin sosiaalinen piirini on hyvin rajattu verrattuna tuntemiini neurotyypillisiin, ja useampi ihminen siitä on kirjolla itsekin.

Minulla ei lapsuudessa ollut juurikaan ystäviä internetin ulkopuolella, ja vietin välituntisin paljon aikaa uppoutumalla kirjoihin ja omiin mielikuvitusmaailmoihini.

Koen kuitenkin saaneeni lapsena ja teininä tietyllä tavalla ”tilaa” olla erilainen ja omituinen; lapsuudessa se annetaan tietyllä tavalla, ainakin aikuisten taholta, eri tavalla anteeksi kuin myöhemmin.

Vahvimmin aloin maskata yliopiston alkupuolella, kun huomasin, etten sielläkään sopeudu joukkoon, vaikka olin yläasteella ja lukiossa toivonut, että siellä olisi kaltaisiani ”hikipinkoja.”

Paine sopeutua ryhmään ja tietoisuus verkostoitumisen tärkeydestä sekä tietynlainen ajatus siitä, että ”jos olen täälläkin outo niin ehkä vika on sitten minussa” ajoivat siihen, että yritin parhaani mukaan toimia kuten muutkin ja tietyllä tavalla laimentaa itseäni.

Sosiaalisten tilanteiden käsikirja jäi jakamatta

En ole usein ymmärtänyt, enkä usein ymmärrä vieläkään, miten ihmiset vain tietävät, kuinka jossain tilanteissa tulee toimia. Koen edelleen osan ihmisten käytöksestä mahdottomaksi ymmärtää, ja osa sosiaaliseen kanssakäymiseen liittyvistä totutuista tavoista tuntuu omituisilta, käsikirjoitetuilta rituaaleilta.

Ihmisten kanssa toimiessa on usein ollut vahvasti läsnä tunne siitä, että ”kaikille muille” on jaettu jokin käsikirja siitä, miten toimia ja että nämä muut viestivät jollain taajuudella, jonka tavoittaminen on minulle mahdotonta.

Useimmin erilaisuuteni onkin noussut esiin siinä, että innostun vahvasti asioista ja kiinnostuksen kohteeni ovat monesti todella tiukasti rajattuja; samaan aikaan olen helposti tosi pihalla monista sellaisista asioista, mistä ”kaikki” ovat tietoisia ja kiinnostuneita.

Olen usein saanut kuulla olevani hikipinko tai liian opiskelukeskeinen, ja vilpitön kiinnostukseni opiskeltavaa asiaa tai muita asioita kohtaan ja tarpeeni keskustella niistä on usein tulkittu pätemiseksi, varsinkin kun sen yhdistää vaikeuteeni tulkita sitä, onko keskustelukumppani oikeasti asiasta kiinnostunut.

Ymmärrän, että kaikki ei voi kiinnostaa kaikkia, mutta ajoittain koen tosi turhauttavaksi sen, että minun odotetaan olevan kohtelias muita kohtaan heidän kiinnostuksen kohteidensa osalta, mutta samaa kohteliaisuutta ei uloteta toisesta suunnasta minulle.

Toistuva kokemus on se, että kun lopetan puhumisen jostain, saan muutaman kummeksuvan katseen ja hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen keskustelu siirtyy johonkin ihan muuhun.

Masking, maskaaminen, naamionti, sosiaalinen matkiminen – monta nimeä, monta ulottuvuutta

Yleisesti ottaen maskini on ”laimeampi”, vähemmän innostuva ja enemmän ”cool” versio itsestäni. Rauhallisempi, toisaalta enemmän ulospäinsuuntautunut ja ihmisistä itsestään kyselevä.

Toisaalta taas sulkeudun sisäänpäin, eli yritän esimerkiksi jättää huomiotta vaikka häiritsevän valon tai melun tai muutoin ahdistavan tilanteen, koska en halua olla vaikea tai kiinnittää itseeni huomiota, jos muut ovat selvästi tilanteen kanssa ok.

Muutenkin maskin alla on tullut toimittua paljon oman jaksamisen rajojen tuolla puolen, mikä onkin johtanut useampaan kokemaani uupumukseen.

Tietyssä tilanteessa maskaaminen on kohteliasuutta muita ihmisiä kohtaan. Esimerkiksi tilanteet, joissa ihmiset ovat järkyttyneitä tai surullisia, ovat sellaisia joissa maskaamista odotetaan oikeastaan kaikilta, niin neurodivergenteiltä kuin neurotyypillisiltäkin.

Olen esimerkiksi ollut useammissa hautajaisissa, joissa en itse ole selvästi ollut tunnetasolla yhtä järkyttynyt menehtyneen poismenosta kuin ihmiset ympärilläni, mutta joissa olen myötätunnosta heidän tuntemaansa surua kohtaan sovittanut elekielen ja äänenpainot tilanteeseen sopivaksi.

Usein suuria tunnetiloja kohdatessa pystyn järjen ja ajatusketjun tasolla ymmärtämään, mitä ihmiset tuntevat, mutta tunteet eivät ”tartu” samalla tavalla kuin ne tuntuvat neurotyypillisten keskuudessa tekevän.

Hyvin erilaisena esimerkkinä ”kohteliaasta” maskaamisesta ovat asiakaspalvelutilanteet tai muut vastaavat tilanteet, joissa odotuksena on tietynlainen kohtelias etäisyys ja hyvin asiallinen, persoonaton ja asiakeskeinen käytös.

Samoin ihmissuhteissa yleisesti, esimerkiksi työpaikalla, on kohteliasta pitää keskustelu ns. harmittomissa ja kepeissä aiheissa, eikä altistaa ihmisiä ilman heidän suostumustaan ikäville aiheille.

”Miksen voi vain olla normaali”

Maskaamisesta puhutaan paljon, kun puhutaan toimimisesta yhteiskunnassa ja muiden ihmisten kanssa, mutta mielestäni liian harvoin nousee esille se, että osa maskaamisesta tapahtuu ”sisäänpäin”, itselle, yrityksenä mukautua neurotyypilliseen maailmaan myös silloin, kun kukaan muu ei ole näkemässä.

Esimerkiksi ajatukset siitä, että kodin pitää näyttää tietynlaiselta tai olla tietyllä siisteystasolla, tai että ihmisen kuuluu olla kiinnostunut joistakin asioista tai haluta tiettyä määrää sosiaalista kanssakäymistä, ja niin edelleen.

Tämä on mielestäni se kaikkein vahingollisin maski; se tunkeutuu yksityiselle alueelle sellaisella tavalla, jota toimiminen ihmisten kanssa ei tee.

Olen kiinnittänyt entistä enemmän huomiota siihen, että rakennan omannäköistäni arkea ja varaan aikaa omiin harrastuksiini uppoutumiselle sekä luovuttanut sen suhteen, että kotini pitäisi olla tietynlainen (Instagram-hyväksytty, nätisti sisustettu ja aina kaikki tavarat paikallaan).

Koen tämän omannäköisen elämän tietyllä tavalla antavan voimaa siihen, että jaksaa vetää maskin päälle niissä tilanteissa, joissa se on kaikkien, myös itseni, kannalta helpointa.

Maskaamisesta ei voikaan mielestäni puhua sellaisena, että sitä joko tekee tai ei tee, vaan ennemmin kyse on siitä, että missä tilanteissa ja missä laajuudessa sitä tekee.

Olen alkanut suojella jaksamistani huomattavasti aggressiivisemmin kuin aiemmin esimerkiksi kieltäytymällä ylimääräisistä vastuista, kun aiemmin vain ajattelin että ”pitää jaksaa kun muutkin jaksavat, ei ole muiden syy että minä en pysty” ja rajaamalla ihmissuhteeni vain sellaisiin, jossa ei tarvitse esittää mitään. Joitakin ihmissuhteita on
tämän myötä jäänyt elämästäni pois, ja se on ihan ok.

Mitä haluan sanoa toisille samankaltaisen prosessin läpikäyjille?

Ei ole aina helppoa elää omannäköistä elämää ja vetää rajoja, mutta se kannattaa.

Aivan kuten kaikessa, mistä tässä blogissa kirjoitamme, myös näissä teemoissa on kyse yksilöllisistä näkemyksistä. Teksti perustuu yhden ihmisen kokemukseen diagnoosistaan ja oman näköisen elämän luomisen prosessista.

Mikä ikinä oma kokemus on, on kuitenkin tärkeää, että tukea on tarjolla, kun sitä tarvitsee. EMootion Oma Väylä -kuntotukseen ja avoimeen Olkkari-vertaistoimintaan voit tutustua linkeistä.

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270

Artikkeli Nepsypiirteiden maskaaminen on moniulotteinen ilmiö julkaistiin ensimmäisen kerran Terapiapalvelut EMootio Oy.