Kipukohtien kohtaamista ja purkua nuorelle luonnollisessa, turvallisessa ympäristössä

Oma Väylä on neuromoninaisille nuorille suunnattu kuntoutus. Tärkeä osa vuoden kuntoutusta on ryhmätoiminta, jonka avulla pyritään sekä mahdollistamaan vertaistuki että taklaamaan monelle neuromoninaiselle ominaisia sosiaalisten tilanteiden haasteita.

Kuntoutuksen ryhmät muodostetaan osallistujien tarpeiden ja mielenkiinnon kohteiden mukaan. Ne voivat olla diagnoosin piirteitä pohtivia tai tiettyihin haasteisiin keskittyneitä, tai erilaisia aktiviteetteja toteuttavia pienryhmiä.

Ajatus roolipeliryhmästä lähti alunperin itämään asiakastoiveen pohjalta. Eräs nuori mainitsi, että on innostunut pelaamisesta, ja EMootiolla alettiin pohtia, olisiko teema mahdollista tuoda osaksi kuntoutusta.

Selvisi, että roolipelejä käytetään esimerkiksi Pohjois-Amerikassa yliopistoissa mielenterveysteemojen tukena ja yksinäisyyden lievittämiseen, mutta lähempää kotia esimerkkejä ei löytynyt.

”Ajatuksena taustalla oli se, että tarvitaan uusia menetelmiä ja rohkeita kokeiluja löytämään keinoja, joilla hyödyntää nuorten arjessa jo olemassa olevaa osaamista kuntoutuksen tukena.

Niiden kautta pystytään purkamaan kipukohtia niin, että se voisi tapahtua kullekin luonnollisessa ja turvallisessa ympäristössä.”

– Mika Polvisalo

Arkeen pohjautuvan osaamisen tunnistaminen on tärkeää etenkin neurokirjolla, jossa kuntouttamisen keskiössä on yksilöllisyys. Piirteet ja haasteet voivat muodostaa hyvinkin erilaisia kokonaisuuksia saman diagnoosin sisällä.

Ja kun kuntoutuksessa päästään pureutumaan haasteisiin ja jo olemassa oleviin vahvuuksiin kunkin osallistujan oman arjen kautta, vaikeat tunteet muuttuvat nopeasti siedettäviksi, ja löydetyt oivallukset jalkautuvat todennäköisemmin elämää tukemaan myös jatkossa.

Pilottiryhmä kokoontui neljä kertaa kesällä 2024. Osallistujia oli viisi, ikähaarukalla 17–30 v. Mukana oli sekä autismi- että ADHD-diagnoosin saaneita nuoria. Kaikki osallistujat olivat ennestään toisilleen tuntemattomia, ja mukana oli sekä aiemmin pelanneita että ensikertalaisia. Ohjaajia oli kaksi, Joona Rontu ja Mika Polvisalo.

Pilotin tulokset yllättivät ohjaajat positiivisesti. Ensimmäisen ja viimeisen kerran väliin mahtui matka, jonka aikana ryhmä tuntui vaihtuneen toiseksi – avoimemmaksi, rohkeammaksi tiimiksi, joka aikoo jatkaa yhdessä pelaamista myös kuntoutuksen ulkopuolella.

”Roolipeli-ryhmä osoittautui selkeästi muunlaista ryhmätoimintaa sensitiivisemmäksi, syväluotaavammaksi.

Se antoi osallistujille enemmän yksilötasolla kuin perinteinen tiedollinen ryhmä, koska pelaaminen vaatii aktiivista osallistumista – pelaaja on ryhmän ohjattavana, ja osana peliä joutuu oivaltamaan omia toimintamallejaan paljon syvemmin myös käytännön tasolla.”

– Mika Polvisalo

Samanlaisia ajatuksia syntyi myös ryhmään pelinvetäjänä osallistuneelle Sasalle:

”Roolipeliryhmä erosi muista ryhmistä siinä, että se oli osallistujavetoista ja vähemmän konkreettista. Pelien aikana et ehkä suoraan ajattele sun diagnoosia, mutta samaan aikaan tulee porauduttua niihin heikkouksiin syvästikin – se ei vaan ole niin tietoista toimintaa.”

”Mietin, mikä itseäni auttaisi ja toimin sen mukaan”

Yksi pilottiryhmään osallistuneista nuorista, Sasa, on kokenut roolipelaaja. Jo pilotin suunnitteluvaiheessa pohdittiin voisiko pelin vetää ohjaajan sijaan osallistuja. Sasa otti haasteen vastaan.

”Olen kyllä pelannut, mutten koskaan toiminut pelinvetäjänä. Siinä roolissa on paljon enemmän vastuuta, kun itse tuottaa kaikki sisällöt muille, ja pitää huolta, että kaikki pääsevät osallistumaan omaan tahtiinsa.”

Tarinan alku ja raamit kirjoitettiin yhdessä ohjaajien kanssa, jonka jälkeen Sasa kantoi tarinaa kaikilla pelikerroilla, myös ryhmän itsenäisesti toteutetulla pelikerralla lautapelikahvilassa.

”Pelinvetäjä ei samalla tavalla rakenna hahmoaan kuin muut. Minulla ei siis ollut yhtä hahmoa, johon olisin kirjoittanut sisään haasteitani ja vahvuuksiani. Sen sijaan esitin pelimaailman kaikki muut roolit.

Se kuitenkin oli itselleni parasta harjoitusta. Olen aika itsetietoinen jo sekä haasteistani että vahvuuksistani. Pelinvetäjänä jouduin käytännössä improvisoimaan monia rooleja siinä hetkessä, todella heittäytymään peliin, ja tällainen heittäytyminen on mulle haastavaa. Samalla piti huolehtia, että muutkin pysyvät mukana.”

Sasa kokee pelikertojen olleen hyvää harjoitusta työelämää varten.

Pelinvetäjän rooli vaatii samanlaisia taitoja kuin muukin johtaminen – vastuunkantoa ja kärryillä pysymistä siitä, miten muilla menee, empatiakykyä ja kullekin toimivien toimintamallien hahmottamista, ja tietysti toiminnan samanaikaista eteenpäin viemistä sääntöjen ja aikaraamien puitteissa.

”Tällaisia taitoja pääsee lopulta aika vähän harjoittelemaan käytännössä, varsinkaan tällaisessa pienemmässä muodossa, kun se ei ole vielä niin stressaavaa kuin esimerkiksi työtilanteissa.”

Sasan saama palaute sekä osallistujilta että ohjaajilta on ollut kaunista ja kannustavaa. Häntä on kehuttu kyvystä ohjata tilanteita eteenpäin varmuudella, joka laukaisi muiden jännitystä, ja keinoilla, jotka auttoivat muita hahmottamaan tilanteita paremmin.

”Uskon, että nepsyyden mukanaan tuoma samalla aaltopituudella oleminen auttoi myös. Mietin paljon sitä, mikä mua itseäni auttaisi tässä pelaajana ja tein niitä asioita, ja näistä jutuista sain myös hyvää palautetta.”

Malliesimerkki siitä siis, miksi monimuotoisuus on tärkeää myös johtoasemissa.

Mikä on päällimmäinen fiilis, mikä pelinvetäjälle jäi?

”Mieleen jäi erilaisia hetkiä siitä, mitä pelaajat päättivät tarinan kanssa tehdä. Tunsin niissä usein ylpeyttä siitä kuinka pelaajat kehittyivät ja tekivät hienoja ja uniikkeja ratkaisuja ihan itse.”

”Hahmoni oli ritarillinen wanna-be-sankari, joka halusi todistaa arvonsa seikkailijana itselleen ja muille”

Autismin ja ADHD:n piirteet ovat monessa suhteessa sekä päinvastaisia että päällekkäisiä. Usein yhteistä molemmille ovat erilaiset sosiaalisten tilanteiden ja vuorovaikutuksen haasteet.

Roolipelin vaatimaan sosiaalisointiin lähdettiin siis hyvin erilaisista asetelmista, kuten ryhmään osallistuneet Vilja ja Sasa alla kuvaavat.

”Olen luonteeltani todella sosiaalinen ja kova puhumaan, ja tottunut heittäytymään uusiin tilanteisiin.” Kuvailee peliin osallistunut Vilja.

”Heittäytyminen ja uusien roolien ottaminen ei ole luonnollista mulle, ja tiedän, että niihin tarvitsen harjoitusta – sellaiseen sosiaalisten tilanteiden improvisointiin ja joustavuuteen.” Pohtii peliä vetänyt Sasa.

Sosiaalisuuden haasteita oli kirjoitettu mukaan myös ryhmäläisten itserakentamiin hahmoihin, joiden kuvauksissa esiintyivät useasti sanat jännittäminen, heittäytymisen pelko ja haasteet oman puheenvuoron ottamisessa ja tilanteen lukemisessa.

”Haasteita olivat joustamattomuus ja musta-valkoajattelu sekä hahmon tapa kritisoida itseään voimakkaasti.”

”Hahmoni oli aluksi vähän pelokas esim. pimeästä, mutta sai kavereista rohkaisua ja lopulta uskalsi itsekin mennä vaaraa kohti ja ylittää itsensä.”

Hahmoihin oli sisäänkirjoitettu hyvin oivaltavasti myös omia vahvuuksia.

”Hahmon vahvuuksia olivat vahva oikeudentaju ja huomaavaisuus.”

”Sosiaalinen tyyppi joka tekee mielellään annetut tehtävät yhdessä ryhmän kanssa. Käytti hienosti omia vahvuuksiaan esim. puissa liikkumisessa ja tähystelyssä.”

”Hahmoni on hehkeä ja hieman hedonistinen kauneuden arvostaja, joka tarpeen mukaan taitaa valehtelun salat (itse en osaa valehdella sitten lainkaan). Ei välkyimmästä päästä, mutta suhtautuu asiaan kevyesti ja osaa myös nauraa itselleen. Ehkä hieman tuuliajolla elämän suunnan ja tavoitteiden kanssa, mutta ei sen niin väliä, kunhan on kauniita asioita ja kokemuksia!”

”Opin, että pystyn toimimaan uusissa ja yllättävissäkin tilanteissa paremmin kuin luulin”

Mitä ryhmässä opittiin? Osallistujien mukaan mm. heittäytymistä, itselle hekottelua, häpeän tunteen hälvenemistä, puheenvuoron ottamista ja tilan antamista toisille.

He, joille sosiaaliset tilanteet olivat luontevampia, kantoivat tilaa heille, joita puheenvuoron ja kontaktin ottaminen haastoi enemmän.

”Vaikka olen tottunut heittäytymään uusiin tilanteisiin, yllätyin itsekin, kuinka paljon pelaaminen aluksi jännitti. Olen ollut kauan kiinnostunut roolipeleistä, mutten ole koskaan pelannut tai oikeasti kokenut tietäväni niistä mitään.

Kun peliin kuitenkin pääsi sisään, esiin nousivat myös rohkeammin omat piirteeni. Olen kova puhumaan ja se on usein myös haasteeni.

Pelin aikana koen oppineeni paljon vuorovaikutuksesta. Kun tiesin, että mukana on tyyppejä, joille puheenvuoron ottaminen ei ole niin helppoa, opin nopeasti lukemaan ihmisiä ja antamaan tilaa. Pitämään pausseja ja odottamaan, että muut puhuvat ensin.”

– Vilja

Lopulta kokemus oli osallistujien mukaan kotoisa ja turvallinen – oman hahmon kautta eläytyminen ja nepsyys koettiin yhdistävinä tekijöinä, jotka tekivät tilasta alusta asti tuomitsemattoman.

Itseään tai haasteitaan ei tarvinnut selitellä, niinkuin normiarjessa usein pitää.

Ja turvallisen tilan kautta syntyi oivalluksia, jotka kantavat pitkälle.

”Meillä oli ryhmässä todella hauskaa. Yhdessä jaettujen riemuhetkien myötä myös yhteisöllisyys kasvoi, ja samalla rohkeus leikkiä, löytää itsellekin yllättäviä ratkaisuja pelin eteen tuomiin haasteisiin.

Ja mahtavaahan on tietysti myös se, että aiomme jatkaa pelaamista yhdessä. Samalla löytyi siis uusia ihmisiä elämään ja uusi harrastus.”

– Vilja

Toinen osallistuja puolestaan kuvailee kokemustaan näin:

”Hahmoni oli sellainen, että hän meni usein rohkeasti ensimmäisenä uusiin paikkoihin, koska se sopi hänen tarinaansa ja persoonaansa. Itse en ole yhtään sellainen ja menen helposti lukkoon, kun en tiedä miten toimia, mutta pystyin hahmon rooliin eläytymisen kautta reagoimaan näissä tilanteissa.”

Ryhmää ohjanneiden Joonan ja Mikan havainnoinnin mukaan kehitystä tapahtui hyvin laajalla skaalalla.

Sosiaalisten taitojen ohella pelaajilla kehittyivät näkyvästi niin itsetunto kuin luottamus omaan toimintaan, omien maskien ymmärtäminen, päätöksentekokyky ja ongelmanratkaisutaidot.

Pelin lomassa vaikeiden asioiden purku oli helpompaa yhdessä, ja nousi esiin luonnollisesti.

Esimerkiksi yksi hahmo pelkäsi markkinatilanteita, mutta alkoi nopeasti rakentaa itselleen tapoja, joilla osallistua väkijoukon toimintaan itselleen sopivalla tavalla. Näiden oivallusten pohjalta oli luontaista lähteä pohtimaan yhdessä, olisiko ollut vielä joitain muita keinoja, joilla pelkoa olisi saatu hillittyä.

Pelin tarinaan oli myös rakennettu tilanne, jossa kaksi täysin vastakkaisen mielipiteen omaavaa ulkopuolista hahmoa joutuivat riitaan keskenään. Pelaajien rooli oli ratkaista kiista, eli löytää yhdessä tapoja, joilla saada erilaiset ihmiset luomaan jonkinlainen yhteisymmärrys omista intresseistä huolimatta.

Tällainen neuvottelutaitojen ja yhteistyön harjoittelu tekisi hyvää ihan jokaiselle meistä.

Roolipeliryhmien vetämisessä myös ohjaajalta vaaditaan kykyä heittäytyä

Ryhmän ohjaajista toinen, Joona, on kokenut roolipelaaja. Konkari toteaakin, että ainakin toisen ohjaajan on tärkeää olla perehtynyt roolipelaamiseen. Säännöt on tärkeää tietää ja ymmärtää, missä voi tulla haasteita eteen ja miten niitä lähteä ratkomaan.

Joonan roolipeliosaaminen mahdollisti aiheeseen perehtyneen, mutta itse ensimmäistä kertaa pelanneen Mikan havainnoitsijan roolin. Pienellä hahmolla mukana oleminen antoi mahdollisuuden vaikuttaa pelin kulkuun, mutta myös keskittyä ryhmädynamiikan ja vallitsevien tunteiden tarkkailuun.

Oli taustalla kokemusta pelaamisesta tai ei, myös ohjaajan rooli vaatii avoimuutta ja heittäytymistä, koska ennalta ei voi tietää minkälaisia asioita ryhmässä pelin aikana nousee esiin.

Tilanteisiin pitää pystyä reagoimaan nopeasti, ja tehdä selväksi pelin säännöt sekä turvallisen tilan periaatteet alusta alkaen.

Näihin kuuluu esimerkiksi rauhallisten siirtymien ohjaaminen sisään ja ulos pelitilanteesta; pelaajien toiveiden ja pelkojen läpikäyminen yhdessä; sekä mahdollisuus purkaa esiin nousseita tunteita ja ajatuksia yhdessä tai yksin pelin aikana tai sen jälkeen.

Molemmat ohjaajat saivat ryhmältä hyvää palautetta ja kiitoksia heittäytymiskyvystään ja rennon ilmapiirin luomisesta.

Molemmat myös näkevät roolipeli-ryhmien olevan syväluotaava ja aktivoiva tapa nepsynuorten haasteiden ratkomiseen.

Kuntoutuksen kontekstissa ryhmätoiminta vaatii kuitenkin rinnalleen myös yksilötyöskentelyn – tilan purkaa ja pohtia esiin nousseita oivalluksia myös jälkikäteen yhdessä omaohjaajan kanssa.

Miten roolipeliryhmään pääsee osallistumaan

EMootion roolipeli-ryhmiä tullaan kehittämään pilotin oppien ja palautteen pohjalta. Ryhmiä tullaan varmasti näkemään jatkossa lisää.

Roolipeli-ryhmään osallistuminen ei vaadi aiempaa kokemusta pelaamisesta. Osallistuminen Oma Väylään ja kiinnostus aiheeseen riittää, sekä rohkeus kokeilla keskusteluun pohjautuvaa pelaamista.

Huomioitavaa kuitenkin on, että pelaaminen ja oman roolihahmon kirjoittaminen vaatii pohjalleen jo vankkaa itsetutkiskelua. Itsetuntemus ja itsesäätelykyky ovat osa pelaamista, ja jos näissä on vasta ihan alussa, ryhmä ei välttämättä vielä palvele tarkoitustaan.

Mestari itsetuntemuksessakaan ei kuitenkaan tarvitse olla. Hahmoja voi rakentaa osana kuntoutusta myös omaohjaajan kanssa, ja pelitilanteessa on aina mukana kaksi ohjaaja myös siksi, että suurien tunteiden noustessa on mahdollisuus ottaa hetki happea ja purkaa ne yhdessä ohjaajan kanssa.

Mitä ryhmään osallistuneet Vilja ja Sasa haluaisivat sanoa aiheesta kiinnostuneille?

”Älä huoli, jos et ole koskaan pelannut. Sun ei oikeasti tarvitse tietää yhtään mitään. Kaikki kerrotaan alusta asti, ja tämä on varmasti matalimman kynnyksen tapa kokeilla uutta harrastusta. Ja bonuksena vielä se, että nepsyys yhdistää – voi olla oma itsensä ja jännittää ihan luvalla.” – Vilja

”Ei kannata ottaa liikaa stressiä tai paineita. Vaikka aluksi jännittää tai pelottaa niin sit, kun oikeesti lähtee pelaamaan, siitä tulee nopeasti tosi luontevaa, ja voi rentoutua, heittäytyä ja pitää hauskaa.” – Sasa

Roolipeli-ryhmistä ja Oma Väylä -kuntoutuksesta voi kysyä lisää meidän Emmiltä.

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
Toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270