Neurokirjon vähemmistöstressi voi vaikuttaa kokonaisvaltaisesti terveyteen jo kauan ennen kuin tunnistaa olevansa kirjolla. 

Tämän artikkelin on kirjoittanut EMootionkin tiimissä toimiva koulutettu autismikirjon kokemusasiantuntija Kirsikka Stenlund.

Hän kertoo omista vähemmistöstressin kokemuksistaan, sekä siitä, kuinka muita kirjolla olevia kohtaamalla voi syntyä ymmärrystä ja tilaa alkaa rakentaa elämää, joka vihdoin tuntuu omalle.

Tämän artikkelin sisällys:

• Mitä on vähemmistöstressi?
• Millä tavoin vähemmistöstressi voi näkyä neurokirjon henkilön elämässä? – Kirsikan tarina
• Miksi omat neurokirjon piirteet on tärkeä tunnistaa vaikkei olisi diagnoosia?
• Miten vertaistoiminta voi auttaa omantuntuisen elämän rakentamisessa?
• EMootion Olkkari – avointa ja ilmaista vertaistoimintaa neurokirjon nuorille aikuisille

Mitä on vähemmistöstressi?

Vähemmistöstressillä tarkoitetaan jatkuvaa stressiä, joka johtuu syrjinnän kokemuksista tai niiden pelosta. Se voi aiheuttaa monenlaisia tunteita – ahdistuksen, turvattomuuden, näkymättömyyden, arvottomuuden ja viallisuuden tunteita, ja näitä tunteita aiheuttavien tilanteiden välttelyä.

Vähemmistöstressi voi vaikuttaa negatiivisesti sekä fyysiseen että mielenterveyteen. Negatiivisia vaikutuksia voi lisätä myös syrjintäkokemusten vähättelyn kohtaaminen muilta ihmisiltä.

Vähemmistöstressiä ei sinänsä aiheuta pelkkä vähemmistöön kuuluminen vaan se, miten ympäristö ja yhteiskunta suhtautuu vähemmistöihin ja yleisiksi määritellyistä käytänteistä poikkeaviin ajattelun ja toiminnan tapoihin. 

Vähemmistöstressiä voivat kokea kaikki vähemmistöt – esimerkiksi henkilöt, joilla on vamma, etniset vähemmistöt, sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt, pitkäaikaissairaat ja uskonnolliset vähemmistöt. 

Neurovähemmistön keskuudessa stressiä lisää myös se, että neurokirjon ihmisistä moni kuuluu useisiin vähemmistöihin, jolloin vähemmistöstressikin voi kertaantua.

Aiheeseen voi tutustua tarkemmin esimerkiksi tässä kattavassa tietopaketissa, joka käsittelee vähemmistöstressiä ja sukupuolivähemmistöjä neurokirjolla Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilla.

Millä tavoin vähemmistöstressi voi näkyä neurokirjon henkilön elämässä? – Kirsikan tarina

Sain autismidiagnoosini vasta aikuisella iällä, yli 30-vuotiaana.

Aiempaan elämääni ennen diagnoosia on mahtunut useampia autistisia burnouteja, kun olen uupunut siitä, kuinka olen yrittänyt jatkuvasti mahtua neuroenemmistön määrittämään muottiin ja pinnistellyt läpi erilaisten elämänvaiheiden. 

Ensimmäisen kerran uuvuin lukion jälkeisissä jatko-opinnoissa. Kun lopulta päädyin hakemaan terveydenhuollosta apua, minulle asetettiin masennus- ja ahdistuneisuushäiriön diagnoosit.

Minua hoidettiin toistakymmentä vuotta masentuneena eikä uupuneena autistina.

En oikein missään vaiheessa kokenut hyötyväni esimerkiksi mielialalääkityksestä, ja vaikka kuntoutuspsykoterapian koin hyödyllisenä tapana prosessoida asioita, koska pääasiassa muutenkin prosessoin asioita puhumalla, en saanut siitä pidempiaikaista hyötyä tai muutosta tilanteeseeni.

Olin kyllä lapsuudessa ja nuoruudessa pohtinut useaankin otteeseen autismikirjon piirteitä itsessäni, mutta päätynyt joka kerta hylkäämään ajatuksen, koska en täysin vastannut sitä mieleeni muodostunutta stereotyyppistä käsitystä autismikirjon ihmisestä. 

Lopulta törmäsin useampiin kuvauksiin autismista, jotka eivät vastanneetkaan vanhanaikaisia poikien ja miesten piirteiden pohjalta laadittuja diagnostisia kriteereitä, ja huomasin samaistuvani lähes kaikkiin näihin piirteisiin. Myös lääkärini oli halukas miettimään syitä toistuvien masennus- ja uupumisjaksojeni taustalla, ja tästä lähti lopulta liikkeelle oma tutkimusprosessini.

Olen tietämättänikin kokenut vähemmistöstressiä pitkin elämääni. 

Neurokirjon ihmiset kokevat usein jatkuvaa tarvetta selittää itseään tai tekemistään muille ihmisille siinä pelossa, että voi tulla väärinymmärretyksi. 

Monella on kokemuksia siitä, kuinka jatkuvasti on jollain tavalla vääränlainen, ei kuulu porukkaan, on jollain tavalla muille ihmisille liikaa tai liian vähän. 

Tämä usein johtaa toistuviin kokemuksiin syrjinnästä tai kiusaamisväkivallasta. 

Yhteiskunnan odotukset muodostavat herkästi jatkuvan paineen olla jotain muuta kuin mitä on, ja muistutuksia omasta erilaisuudesta tulee vastaan jatkuvasti.

Tämä voi johtaa usein maskaamisen (eli omien piirteiden piilottamisen) lisääntymiseen ja voi lisätä samalla negatiivisia käsityksiä itsestä.

Neurokirjon ihmiselle neuronormatiivinen yhteiskunta voi pahimmillaan olla jatkuvaa muistutusta omasta erilaisuudesta. Tätä olen itsekin kokenut ja oppinutkin maskaamaan jo lapsena.

Yhteiskunta on täynnä erilaisia odotuksia siitä, millainen ihmisen kuuluu olla, millainen tapa kommunikoida on niin sanotusti hyväksyttävää, millaisessa järjestyksessä ja aikataulussa tiettyjä elämän merkkipaaluja pitäisi saavuttaa.

Tällaisia normeja on niin paljon, etten itsekään ole tullut niitä ajatelleeksi ennen kuin tunnistin itseni autistiksi.

Tunnistan omasta menneisyydestäni jatkuvaa vertaamista muihin, ja muistan usein miettineeni, että minussa täytyy olla jotain vialla, kun tuntui etten jaksa muiden tavoin.

Autismini tunnistamisen jälkeen vähemmistöstressini muoto muuttui hieman. Toisaalta rupesin saamaan selityksiä aiemmille kokemuksilleni, ja omassa mielessäni piirteeni muuttuivat paljon neutraaleimmiksi.

Toisaalta diagnoosin saamisen kynnyksellä kamppailin aikani huijarisyndrooman kanssa. Tein paljon ajatustyötä sen kanssa, että opin näkemään omat piirteeni riittävinä ja ymmärsin, että autismi todellakin on nimenomaan kirjo ja opin näkemään omat piirteeni yhtä arvokkaina ja oikeanlaisina kuin muidenkin. 

Nyt ajattelen olevani oikeanlainen juuri näin, kaikkine vahvuuksieni ja heikkouksieni.

Vertaistoimintaan mukaan löytäminen oli yksi merkittävimpiä asioita tällä omiin neurokirjon piirteisiin tutustumisen matkallani. 

Vertaisten ryhmä on ollut ensimmäinen ryhmä, missä olen kokenut olevani riittävä omana itsenäni. Se, että olen päässyt kuulemaan myös muiden samantapaisia kokemuksia, on vähentänyt myös kokemaani vähemmistöstressiä merkittävästi. 

Omien piirteiden tunnistaminen, oikeanlaisen tiedon saaminen ja vertaistuki ovat auttaneet itseäni tunnistamaan ja vetämään minulle terveellisiä rajoja ja huolehtimaan omasta hyvinvoinnistani.

Miksi omat neurokirjon piirteet on tärkeä tunnistaa vaikkei olisi diagnoosia?

Tiedon lisääntyessä moni on alkanut tunnistaa itsessään toiminnan tai ajattelun malleja, jotka vastaavat muiden neurokirjavien kokemuksia.

Omien neurokirjon piirteiden tunnistaminen onkin tärkeä vaihe matkalla hyvinvointiin ja parempaan itsetuntemukseen silloinkin, kun ne eivät kuljeta viralliseen diagnosointiin asti. 

Ennen tunnistamista todella moni näkee omat piirteensä negatiivisina, koska yhteiskunnan normit ja odotukset antavat jatkuvaa viestiä omasta erilaisuudesta. Ympäristön luomat odotukset ja negatiiviset kokemukset johtavat lisääntyneeseen maskaamiseen ja tämä vahvistaa herkästi negatiivista kuvaa itsestä.  

Jatkuva vähemmistöstressin kokeminen voi johtaa omien piirteiden vähättelemiseen, ja siten myös omien tarpeiden kuuntelemisen ja rajojen vetämisen vaikeuteen. 

Monet päätyvät ohittamaan omia tarpeitaan ja ylittämään rajojaan sen takia, että paine mukautua yhteiskunnan odotuksiin on niin suuri. 

Tämä voi pitkittyessään johtaa hermoston uupumiseen ja romahtamiseen.

Sekä oikean diagnoosin saaminen että itse oman neurokirjavuutensa tunnistaminen voi usein muuttaa ajatuksia neutraalimmaksi ja antaa mahdollisuuden löytää selityksiä aiempaan elämään. Vaikeatkin kokemukset menneisyydessä voivat olla helpompia käsitellä, kun tietää syyn.

On helpottavaa ymmärtää, ettei olekaan vääränlainen vaan ainoastaan erilainen. Eikä erilaisuus oikeasti tarkoita millään tavalla huonompaa. 

Itseymmärrys voi auttaa näkemään, ettei oma kommunikaatiotapa olekaan huono, vaan ainoastaan hiukan erilainen kuin monella muulla.

Me neurokirjavat ei olla mitenkään hankalia tai vaikeita ihmisiä, eivätkä meidän tarpeet ole liian vaativia tai vähemmän tärkeitä kuin muiden tarpeet. Ne ovat meidän tarpeita, ja sellaisinaan täysin yhtä arvokkaita kuin kenen tahansa muunkin tarpeet.

Miten vertaistoiminta voi auttaa omantuntuisen elämän rakentamisessa?

Vertaistoiminta voi olla suuri helpotus vähemmistöstressin kokemiseen. 

Vertaisten pariin löytäminen voi olla monelle neurokirjon ihmiselle niitä ensimmäisiä kertoja, kun kokee olevansa ihmisryhmässä, jossa huomaa muiden ymmärtävän täysin omia kokemuksia ja sitä, miten erilaiset piirteet vaikuttavat elämään.

Vertaisuus voi tarjota korjaavia kokemuksia, kun huomaa, ettei ole yksin ajatustensa, tunteidensa ja tapojensa kanssa. 

Vertaisryhmä voi olla ensimmäinen paikka, joka voi luoda mahdollisuuden tutkia omaa tapaansa maskata ja ehkä vähentää sitä.

Vertaistoiminnassa voi syntyä kokemus siitä, että tulee ymmärretyksi ilman jatkuvaa selittämistä. Kun ei tarvitse perustella omaa olemistaan tai sopeuttaa itseään muiden odotuksiin, tilaa vapautuu oman itsen tutkimiselle. 

Tämä voi vähentää vähemmistöstressiä, lisätä turvan tunnetta arjessa ja tukea itsetuntemusta ja myötätuntoa itseä kohtaan.

On monesti todella helpottavaa huomata, että oma olemisen, kommunikaation ja tunteiden ilmaisun tapa onkin hyväksyttyä. 

Vertaistoiminta voi tarjota neurokirjon ihmiselle paljon enemmän kuin yksittäisiä kohtaamisia. Se voi olla paikka, jossa oma kokemus lakkaa olemasta poikkeus ja muuttuu jaetuksi kokemukseksi.

Toisten kokemusten kautta voi saada uusia näkökulmia esimerkiksi omien rajojen tunnistamiseen, palautumiseen, ihmissuhteisiin ja elämän rytmittämiseen.

Kun kuulee toisten kokemuksia, omia elämänvaiheita ja reaktioita voi alkaa nähdä uudessa valossa. Aiemmin vaikeilta tai häpeällisiltä tuntuneet asiat saattavatkin näyttäytyä ymmärrettävinä reaktioina kuormittavaan ympäristöön. 

Samalla syntyy lupa rakentaa elämää omista lähtökohdista käsin valmiiden mallien tai normien sijasta. 

Vertaisryhmä voi olla paikka, jossa saa olla keskeneräinen, opetella rauhassa ja löytää toivoa.

EMootion Olkkari – avointa ja ilmaista vertaistoimintaa neurokirjon nuorille aikuisille

Vertaistoiminta on ollut itselleni tärkeä tuki itseymmärryksen ja itsetunnon rakentamisessa. 

Siksi koen tärkeäksi mahdollistaa samaa tukea muillekin, ja kouluttautumalla kokemusasiantuntijaksi olen löytänyt mukaan erilaisten vertaistukiryhmien ohjaajaksi, kuten EMootion Olkkariin.

Olkkaritoiminta on avointa vertaistoimintaa neurokirjon nuorille aikuisille (16–30 v.).

Ryhmään voi tulla oli diagnoosia tai ei – myös silloin, kun tuntuu, että joihinkin muiden neurokirjon ihmisten kokemuksiin on helppo samaistua, mutta ei ole ihan varma mitä kaikkea neurokirjavuus voi tarkoittaa omassa elämässä. 

Osallistuessa ei myöskään tarvitse tuntea ketään ryhmässä jo käyvää. Toiminta on rakennettu erilaiset sosiaalisuuden muodot hyväksyen, ja jos paikalle tuleminen jännittää, voi aina pyytää vaikka kaverin mukaan (– muistakaa molemmat kuitenkin ilmoittautua!)

Olkkarin jokaisella kerralla on oma teemansa, ja vapaata keskustelua aiheen ympärillä. Aiheesta riippumatta aina saa esittää kysymyksiä itseä pohdituttavista asioista ja esittää toiveita seuraavien kertojen aiheiksi.

Halutessaan ryhmässä voi myös esimerkiksi piirustella tai pelailla. Myös värikäs valikoima stimmausvälineitä on aina saatavilla.

Olkkari on matalan kynnyksen vertaistoimintaa. Joskus voi riittää, että tulet vain paikalle ja kuulostelet rauhassa ilman suurempaa osallistumista keskusteluun. 

Olkkari on mukava ja rento ryhmä, jossa ei tarvitse esittää jaksavansa tai täyttää mitään odotuksia. Riittää, että tulet mukaan sellaisena kuin sillä hetkellä olet.

Tarkat tiedot Olkkarista ja ilmoittautumisesta löydät näistä linkeistä:

• Olkkarin info & aikataulut
• Olkkarin ilmoittautuminen
• Olkkarin yhteiset säännöt
• EMootion turvallisemman tilan periaatteet

Yhteystiedot

Jäikö jokin askarruttamaan? Ota yhteyttä niin jutellaan.

Emmi Lönnqvist
EMootion toimitusjohtaja
emmi@emootioterapiat.fi
045 325 8270